Kesäloman loppua

Kesäloman viimeiseen arkipäivään, perjantaihin 14.7., oli sovitettu retki Bengtskäriin. Jopa Utötä enemmän Suomen eteläisimpiä asioita ominut luodonpahanen toimii alustana valtavan hienolle majakalle. Tiedä näistä kaikista, mutta varmaa on, että Bengtskär sijaitsee Utötä etelämpänä.

Olen käynyt Bengtskärissä aiemmin kahdesti, mutta kyllä noin hieno paikka kestää vielä kolmannenkin. Saareen pääsee vakioreiteillä Kemiönsaaren Kasnäsistä ja Hangosta. Kasnäsin risteilyyn sisältyy vierailu Rosalan viikinkikeskukseen kun Hangon kautta edetään lähes viivasuoraa kurssia, missään pysähtymättä.

Jo Torronsuon paikkeilla tuli puhetta, tai lähinnä ilmaan nousi kysymys siitä, mitä tapahtuu jos jostain sattuu löytymään jotain mukavaa, koska niin kuulemma tapahtuu joka kerta kun jonnekin ollaan lähdössä, lähdetty, matkalla tai jo kohteessa. Tälläkin kerralla kysymys jäi odottamaan vastaustaan.

Salon paikkeilla piipattiin häly Suomen kautta aikain toisesta valko-otsalepinkäisestä. Laji, joka on aiemmin hyväksytysti havaittu Suomessa yhden kerran. Sekin joskus Kekkosen ja yhtenäiskulttuuriin aikaan, juuri jatkosodan jälkeen. Yritin varovasti ehdottaa maltillista tarkennusta päivän ohjelmaan, mutta samalla pystyin myös aistimaan sellaisen ääneen lausumisenkin olleen hyvin huono ajatus. Matka jatkui Raaseporin suuntaan.

Siinä kärvistellessä tuli majakkaristeily tehtyä ja retki tuntui ihan miellyttävältä, ikään kuin tietoa tajunnanvääntäjälepinkäisestä ei olisi olemassakaan. Sääkin oli mitä mainioin vaikka Hangon satamaan palatessa jonkinlainen sadekuuro päällimmäisiä vaatteita kostuttikin.

Matkalla saareen ei juuri havaintoja kertynyt. Jokunen lokki, haahkoja, koskeloita ja yksi vastatuuleen muuttoa tekevä varpushaukka joutuivat havaituiksi. Menomatkalla Morgonlandet ohitettiin pohjoispuolelta ja sen verran kaukaa, että saaren lajistosta ei keinuvan laivan kannelta oikein selvää saanut. Jotain siellä lenteli.

Saariosuus alkoi noin kymmenen minuutin esitelmällä saaren ja majakan historiasta sekä ohjeistuksella saaressa toimimisesta. Majakka on rakennettu 1906 yhdeksän kuukauden aikana, siellä käytiin jatkosodan alussa yksi suurimpia itärajan ulkopuolisia taisteluita ja niin edelleen.

Bengtskärin kallioilla kipitteli keltavästäräkkejä ja luotokirvisiä, poukamissa muutama kahlaaja. Merimetsojen ja koskeloiden seassa seisoskeli selkälokki. Tällä kerralla en viitsinyt lähteä kiipeämään majakan huipulle, mutta kakkoskerroksen kahvioon voisilmäpullalle kipusin.

Bengtskär jäi komeissa jeesusvaloissa horisonttiin kellumaan. Jossain Morgonlandetin tienoilla merestä nousi yksinäinen juhlapukuinen riskilä ja laivan yli lensi tänä kesänä kuoriutunut merikihu. Ennätimme Forssaan noin iltakymmeneltä ja pikaisten iltatoimien päätteeksi säädin herätyskellon kilisemään aamuneljältä. Valko-otsalepinkäinen piti otteessaan ja ehtisihän tässä vielä jonkin aikaa nukkuakin.

Runollisessa maailmassa näin ehkä tapahtuukin, mutta todellisuus on toisenlainen. Nukkumisesta ei taaskaan meinannut tulla oikein mitään. Yleisurheilun EM-kisat sotkivat alkua, herätyksen läheisyys ja lepinkäisen menettämisen kauhu loppupuolta. Ehkä ei ihan noin suoraan, mutta jonkin mutkan kautta varmasti.

Niin tai näin, kello soi lauantaina 15.7. jo reilusti ennen auringonnousua. Kahvit kiehumaan ja suihkun kautta matkaan. Kyllä sieltä rajan pinnassa joku jo kohta päivityksen piippaa.

Vaan eipä kuulunut piippausta. Tästä voi olettaa vain, että lintua ei etsinnöistä huolimatta ole löytynyt. Muutaman tunnin jälkeen kun matkaa oli järjellä enää kymmenisen kilometriä, puhelimessa välähtää jotain valko-otsalepinkäisestä! Joko tämä nyt sitten on se negapiippi?

Ei sittenkään, vaan tieto linnusta Virolahden hautausmaalla! Ehkä se viipyisi vielä sen verran, että ehdin huomioida nopeusrajoitukset. Ainakin suurimman osan. Tai edes vähän.

Hautausmaan portista asteli minulle tuntematon linnunkatsoja, joka pyytämättä ja yllättäen osoitti lepinkäistä, joka sattui lepäilemään koivun oksalla kymmenen metrin etäisyydellä. Se viipyi siinä ehkä pari minuuttia ja lensi jonnekin hautausmaan perälle kateisiin. Lepinkäisen paluuta odotellessa Virolahdella vallinnut satunnaissade kääntyi reiluksi ripotteluksi. Totesin lajin tulleen hoidetuksi ja suuntasin kohti Haminan Lupinlahtea. Uusi Virolahden pinna!

Haminassakin satoi, mutta vaisusti. Kiipesin torniin, mutta varsinainen asia jäi hiukan sivurooliin kun paikallisen veteraaniornin kanssa rupattelu riistäytyi. Puhelias mies kertoi aloittaneensa harrastuksen vuosikymmeniä sitten koulun luontokerhossa kun asui vielä Heinolassa. Puhetta riitti lapinretkistä, kuntapinnojen keräämisestä ja vaikka mistä.

Suuntasin Helsinkiin Lintumessuille. Olen halunnut keväästä saakka kokeilla Swarovskin uuden vakaajaputken mutkamallia. Siinä on isompi etulinssi ja suurennus kuin suorassa versiossa, joita kokeilin keväällä Virolahdella. Nyt koekäyttö onnistui ja mikäli tuollaisen joskus hankin, se tulee olemaan kulmamalli.

Hinta on suolainen, mutta vekottimelle on kyllä omat käyttötarpeensa. Tunturissa tai missä vain, kun tarkoituksena on enimmäkseen pysyä liikkeessä, laite on enemmän kuin paikallaan. Pyöräretkillä, joita on tullut harrastettua valitettavan vähän, tuollainen on aivan ehdoton. Sen saa käyttöön heti, jalustan kaivamisen ja paketin kasaamisen tarve jää pois. Hintahan on hirmuinen, mutta Jaajon äidin sanoin ”jos kaikki rahat ei mene harrastukseen se on väärä harrastus sinulle”.

Pääsin myös hiplaamaan Sonyn kaikesta huolimatta julkaisemaa Räksän vitosversiota. Vaikka käyttöliittymää on reilusti uudennettu, laite tuntui suurin piirtein samalta kuin aiempi. Vaikka objektiivi on sama, sen kylkeen printattua polttovälilukemaa on muutettu. Se, että räksän 600 mm ei vastaa järkkärimaailman kuuttasataa milliä, mikä nyt oikeastaan on ollut tiedossakin, saa tästä vahvistusta. Uusi lukema tarkoittaa käytännössä, että ”oikea” maksimipolttoväli on jossain viidensadanviidenkymmenen paikkeilla ja myös lyhyt pää on pidempi kuin 24 mm. Sony on aiemmin käyttänyt luovaa matematiikkaa kinovastaavuuksien pyöristämisessä mutta oikaissut tuon tässä uudessa versiossa.

Zoomeissa ja osin primeissäkin millitarkkojen polttovälien kinovastaavien ulottuvuuksien vertailu on mahdotonta mm. focus breathingin ja erikokoisten kennojen johdosta, joten likiarvoihin on tyytyminen, mutta hyvä, että tällaiset selvästi virheelliset seikat sentään oikaistaan. Koska muutos nyt kuitenkin on enemmän konepellin alapuolista ja käytännön uudistukset rajoittuvat kohteentunnistuksen osaavaan tarkennukseen, mikä sekin toki on paljon, saattaa kuudes versio uudella optiikalla ja/tai uudemmalla kennolla olla jo jossain Sonyn insinöörien työpöydällä. Myllyssä on nyt potkua ja polttoainepuolikin uusittu vaikka juuri mikään muu ei ole muuttunut. Tuntuu, että jotain suurempaa on vielä tulossa ja tämän väliversion osalta on syytä toimia maltillisesti.

Ihan mukava kesäloman päätös, mutta kaksi pidemmän aikavälin epäkohtaakin löytyy.

1. Ohituskäyttäytyminen

Mistä on kotoisin erityisesti moottoriteillä hyvin yleinen tapa aloittaa ohittaminen, eli siirtyä vasemmanpuoleiselle kaistalle kilometrikaupalla ennen ohitettavaa? Tässä ei ole mitään vikaa varsinkaan jos liikennemäärät ovat maltillisia, mutta miksi sieltä pitää siirtyä takaisin muutaman metrin päähän ohitettavan eteen. Tietyillä, erityisesti saksalaisvalmisteisiksi itsensä identifioivilla automerkeillä liikkuvien keskuudessa tämä on huomattavan yleistä.

En keksi tällaiselle ensimmäistäkään hyväksyttävää syytä. Opetetaanko autokouluissa kiilaamaan ohitettava tai roiskimaan kuravettä tämän tuulilasiin niin, että ohitettavan on pakko vähintäänkin hidastaa tai jopa jarruttaa? Tuskin sentään vaikka joskus aikoinaan on opetettu vaihtamaan takaisin kaukovaloille jo ennen kuin vastaantulija on kohdattu. Tästä käsittämättömyydestä on vuosikymmenten aikana päästy lähes kokonaan eroon, mutta päästäänkö kiilaamisesta? Se jää nähtäväksi.

2. Espoon naakat

Espoosta ei löydy naakkoja. Tällä kerralla kiertelin vinkattuja paikkoja jo vähintään puolitosissaan. Kuljin Vermossa, Leppävaaran asemalla ja kävin jopa Ämmiksen nurkilla, mutta naakkoja vain ei ole. Olen merkkaillut kuntapinnoja kun olen sattunut kunnassa olemaan, mutta jossain vaiheessa havaitsin, että minulta puuttuu naakka Espoosta. Olen jo tähän mennessä panostanut naakkaan selkeästi enemmän kuin mihinkään muuhun kuntalajiin missään muussa kunnassa.

Espoon pinnoja lienee kertynyt puolistentoistasataa seassa jotain mukaviakin pussitiaisesta kiljukotkaan ja punajalkahaukkaan, mutta naakkaa vain ei löydy. Onko tämä identiteetiltään epämääräinen erämaasuurkaupunki luonteeltaan sellainen, että naakatkaan eivät viihdy? Siellä asuu yli kolmesataatuhatta ihmistä, on liigajoukkue, Nuuksio ja länsimetro, mutta ei naakkojen luottamusta. Mitä tästä pitää ajatella? Vai pitääkö?