Oikeaan Lappiin

Sunnuntaina 7.6. aikaisen aamuherätyksen ja kahvinkeiton jälkeen matka jatkui pohjoisen suuntaan. Tarkoitus oli ehtiä illaksi Nuorgamiin, jossa Lomakylän yksiö jo odotteli ryhmää seuraavan kolmen yön ajaksi.

Juutuanvuonon pohjan tutkailu Hotelli Inarin latauspisteeltä tuotti parhaimpina havaintoina lapitiiran ja kaksi vesitasopienlentokonetta.

Tällä kerralla käynti Neljän tuulen tuvalla jäi yritykseksi, sillä varhaisen ajankohdan ansiosta se ei oletetusti ollut vielä avautunut edes siellä majoittujille. Suurella todennäköisyydellä tämän takia ei tapahtunut menetyksiä. U-käännöksen ja muutaman kilometrin paluun jälkeen matka jatkui Näätämön suuntaan. Matkalla ei turhia pysähdelty sillä hyttystilanne oli paikoin aivan karmea. Pistäytyminen Kotalahden satamassa tuotti pari liroa ja runsaasti hyttysiä matkaseuraksi.

Sevetin baarin pihalla oli joskus kesäkuun alussa havaittu idänturturikyyhky, mutta lyhyen stopin ja skannailun aikana sellaisesta ei havaittu höyhentäkään. Odotukset eivät tämän suhteen tietenkään kovin korkealla olleet, mutta ihmeitäkin tapahtuu.

Karavaanimme pysähtyi Näätämön K-marketissa poimimassa mukaan eväitä, mutta niitä ei jääty nauttimaan kovaan tuuleen vaan ne jäivät odottamaan Norjan upeita maisemia hiukan alempana samaisen joen varrella. Olisiko ollut niin, että turistikalastussesonki ei olisi vielä alkanut sillä yleensä nämä nurkat ovat pullollaan perhokalastajia.

Sør-Varangerin kunnan jäätyä taakse Varanginvuonon etelärantojen perkaaminen jatkui Nessebyn puolella muutaman suopysähdyksen jälkeen. Karlebotnista löytyivät retken ensimmäiset kahlaajat ja piekanojakin näkyi.

Aiemmin keväällä hurjaa jälkeä Tornien taiston merkeissä Jokioisten Lintupajussa tehnyt, pääkaupunkiseudulla vaikuttava junioriporukka, tai oikeammin kaksi kolmasosaa siitä vahvistettuna minulle nimeltäkin tuntemattomalla kolmannella harrastajalla, jatkoi ainakin yhtä hurjaa menoa pohjoisen retkellään. Heidän osaltaan ensimmäinen parempi löytö oli Suomen ensimmäinen lapinuunilintu 5.6. Nuvvuksen Ailiggaalla.

Nyt posse oli suorittanut Artsobservasjoner-bongauksen ja löytänyt Varangerbotnin nurkilta lähistöllä jo ainakin toista kesäänsä viettävän tiiralokin. Kävin jo viime vuonna yrittämässä sen löytämistä, mutta tulos jäi huonoksi. Nyt lintu oli havaittu lauantaina illansuussa levikkeeltä Meskelvin läheltä, noin kahden kilometrin päässä vuonon pohjukasta.

Menestys jäi tällä kerralla yhtä vaatimattomaksi kuin aiemminkin. Lintua ei löytynyt sen paremmin vuonon perältä, levikkeiltä, Nessebystä, Sáltejávriltä kuin mistään muualtakaan. Se saattoi hyvinkin kellua jossain kauempana, lentää vastaan kun siirryimme tai jotain aivan muuta, mutta sitä ei vain löytynyt tälläkään kerralla.

Skiippagurran jälkeen lekutteli ainakin pari piekanaa. Miksi niitä ei ole Suomen puolella kun Norjassa jokaisen jyrkänteen kohdalla lekuttelee vähintään yksi?

Pulmankijärveltä löytyi kalalokkeja, ylängöltä kymmenkunta tunturikihua, parikin laulavaa lapinsirkkua, kaakkuri, alleja ja muita alueen peruslajeja. Lomakeskukseen kirjautumisen ja majoittumisen jälkeen lähdimme käymään Njallavaaralla, josta löytyi kiiruna melkein heti puuttoman alueen alarajalta. Sinirinta lauleskeli jossain koivikon suojissa ja lapinsirkun helisevät säkeet ylsivät korviin voimakkaan tuulen kohinankin yli. Yöttömän yön auringossa liki äärettömän maiseman äärellä tajuaa, missä pohjoisen taika piilee. Tässä on yksi vastaus siihen miksi tänne pitää päästä uudelleen ja uudelleen.

Vielä ennen yöpuulle vetäytymistä käväisin Pulmankijärven eteläpäässä, jossa meriharakkaparvi tuotti minulle uuden Utsjoen lajin. Yritin vielä päästä perille ylängön yöaktiivisten eläinten olemassa olosta, mutta navakka tuuli teki yrityksestä aika toivottoman. Unten maille kohti ennusteiden mukaan sateen ja sumun täyttämää maanantaista Hamningbergin matkaa oli lähdettävä. Ja vielä polttoainemittarin kautta.