Ivalossa

Lauantaina 6.6. herätyskello kilahti kuudelta. Jonkinlaisen punnerruksen jälkeen eväskahvi oli termospullossa ja Ivalon sirkkupaikkojen tutkinta käynnissä. Pohjansirkkuja oli Tiiraan ja Whatsapp-ryhmiin ilmoitettu useammasta paikasta. Emme onnistuneet löytämään ensimmäistäkään. Lohdutuksena Koppelontien varrella lauloi ja poseerasikin pikkusirkku.

Koska lapinuunilintujen saapumisen aika alkoi olla käsillä ja milloin tilanne salli ajeltiin kävelyvauhtia auton ikkunat avoinna. Tilanne ei sallinut kovin usein, sillä erittäin varhainen pienhyönteisten runsaan esiintymisen kausi oli alkanut. Yhtenäkään aiempana keväänä erilaisia itikoita ei ole esiintynyt tällaisessa määrin. Muutaman kerran joutui lannan ihmisenä ”ottamaan ohvia”, ja noitumista kuului myös aitojen Lapin asukkaiden suusta.

Lentokentän tien varrella joku ITE-taiteilija tai pränksteri oli kiikuttanut niitylle aidon kokoisen, muovisen kattohaikaraveistoksen. Aikani sen erikoisen näköistä höyhenpukua ja liikkumattomuutta kiikaroituani, totesin sen keinotekoiseksi. Paluureitti kulki samaa tietä, mutta nyt haikara olikin siirtynyt ja kääntynyt! Patsaat eivät pysty liikkumaan. Pakkohan sen on aito olla. Taas auto parkkiin ja kiikaroimaan. Muovipatsas on tämäkin. Nyt on erikoista. Hihitteleekö joku puskassa kun huomaa jonkun pysähtyneen ja käy siirtämässä figuuria vielä suuremman hämmennyksen aiheuttamiseksi vai mistä on kysymys? Tämä jäi selvittämättä ja haikara lintutiedottamatta.

Lapuleita ei kuulunut eikä näkynyt perinteisillä paikoilla eikä muuallakaan, mutta jotain pientä mukavaa sentään. Mellanaavalla lauloivat lapintiainen ja pensastasku ja lammella kellui muutama lapasorsakoiras. Tämä oli minulle uusi Inarin ja LLY:n laji. Neitiaavan nurkissa lauloi ainakin kaksi pikkusirkkua ja hömötiainenkin tuli nähdyksi. Myös niityn karun komea entinen heinälato oli edelleen pystyssä.

Veskoniemi tarjosi lähinnä evästauon ja erilaisia hyönteisiä. Juurakkovuopajan lintutornilla en ollut aiemmin käynyt ja lähellä sen väliin jääminen tälläkin kerralla, sillä suhteellisen suuri parkkipaikka oli jo tupaten täynnä autoja. Niitä oli pysäköity parijonoon niin, että etummaiset eivät pääsisi minnekään ennen kuin taaempi rivi poistuisi. Nyt on tapahtumassa jotain muuta kuin lintujen katselua. Ehkä jopa ovat jossain muualla kuin lintutornilla. Veskoniementien varrelta linja-autopysäkiltä löytyi vapaa pysäköintiruutu.

Tornille johtavan noin kilometrin mittaisen kapean polun loppupäässä vastaan alkoi tulla vajaan metrin mittaista juniorikansalaisia vanhempineen ja kävi ilmi, että partiolaisten ”joku” tapahtuma oli juuri päättynyt. Viimeisenä tornilla viipyvä porukan vetäjä vielä tarkasti nurkat ja varmisti, että mitään ylimääräistä ei ollut paikalle jäänyt.

Näkymät olivat hienot ja on helppo uskoa Ivalojoen suiston houkuttelevan muuttavia vesilintuja ja kahlaajia. Nyt kun suurin osa noista on jo pesimässä ja osa matkalla etelään, kovin suurta tungosta ei ollut. Joitain kymmeniä haapanakoiraita, muutama uivelokoiras ja tukkasotkia näkyi. Ovatko jättäneet naaraat hoitamaan poikasia vai eikö vain ole natsannut. Eipä näitä voi varmaksi tietää, mutta siellä kelluivat.

Paluumatkalla löysimme kaksi männynoksassa roikkuvaa hyönteisverkkoa, joiden täytyi olla peräisin viimeisenä poistuvan partiolaisen rinkasta tai mikä juniorikansalaisen kantolaite sitten olikaan. Ei tullut kovin tarkasti tuijoteltua. Facebookin Ivalon salapoliisiryhmiin ilmoittamista pohtiessa havaitsimme parkkipaikalla edelleen olevan auton. Yksi partiolaisista oli siis edelleen paikalla, joten verkot löytäisivät omistajansa. Sattui vielä olemaan niin, että hyönteissuojat olivat juuri kyseisen pariskunnan kantimista peräisin. Hyvä juttu.

Ivalon pohjoispuolen vesistöistäkään ei löytynyt oikein mitään, joten jotain tekemistä piti keksiä. Paatsjoen silta tarjoaisi ainoastaan sillan, kanssamatkaajalla ei ollut kovin suurta kiinnostusta Raja-Jooseppia kohtaan, joten tyrannimaisesti päätin lähteä kohti Kafea Gufihtaria Sotajoen alueella Kutturantien varrella.

Taival taittui hitaasti, sillä pysähdyksiä kertyi reilusti, mutta kohteeseen ja kauemmaskin päästiin. Lauantain kunniaksi osa kullankaivajista oli vaihtanut hippunsa panimotuotteisiin ja mukaan hankittiin vielä hiukan lisää. Mukavaa lämpimän lauantai-illan puuhaa tiedossa siis. Matkalla Kutturaan koppelo ruokaili tien varrella Köysivaarassa, mutta ei arvostanut kuvauspyrkimyksiä ja lennähti syvemmälle kynttiläkuusikon suojaan. Osa retkeläisistä pulahti Kutturan veneenlaskupaikalla uimaan Ivalojokeen. Taajamassa tarjolla olisi ollut kilometrin verran hienoa hiekkarantaa, mutta täällä sai pulikoida aivan omassa rauhassa.

Matkalla oli tarkoitus aterioida Saariselällä, mutta Scanburgerin myyjä ohjasi meidät kilpailevaan yritykseen, koska heidän keittiönsä oli sulkeutunut jo aiemmin, reilusti ennen varsinaista sulkemisaikaa. Olisiko sisätiloissa leijunut voimakas palaneen käry vaikuttanut jotenkin tähän? Tiedä häntä, mutta tähän tarjoukseen ei tartuttu vaan Kuukkelin aamupalaostosten ja Kaunispään keräkurmitsojen katselun jälkeen illallispaikaksi valikoitui Lauran Grilli ja hevosvetoisen haravan istuimilla varustettu pystynbaarin pöytä.

Seinillä olevien lehtileikkeiden perusteella ravintola on toiminut jo yli 40 vuotta. Muuta henkilökuntaa pomottanut kovaääninen iäkkäämmänpuoleinen naisihminen saattoi siis olla itse Laura. Tämäkin jää hiukan arvoitukseksi, mutta tämä Ivalon modernimpi Siiri Angerkoski ainakin operoi isännän elkein.

Majapaikan ovi selälleen ja unta odottelemaan. Jossain vaiheessa alkuyötä oli satanutkin, mutta määrä oli sen verran maltillinen, että avoimena ammottaneen ulko-oven rakenteet siitä tuskin kärsivät. Huomisaamuna lähdettäisiin itikoiden valtaamilta alueilta oikeaa Lappia kohti.