Maanantai 11.5.
Puhelin herätti aamuneljän jälkeen eväiden tekoon kylmentyneessä leirintämökissä. Olin kääntänyt lämmityspattereiden termostaatteja pienemälle nukkumiseen soveltumattoman lämpötilan takia. Havaitsin tehneeni liian rajuja säätöliikkeitä.
Eipä tuo juuri haitannut. Pikaisten aamutoimien jälkeen oli aika lähteä vielä kylmemmälle Leerviikin rannalle. Matkalla sääksi söi keskellä mäntymetsää siirtolohkareen päällä jotain. Olisiko pyydystänyt niin ison kalan, että siipi ei kantanut pidemmälle. Erikoinen tapahtuma oli tämäkin. Rannalla ei sittenkään kovin kylmää ollut, koska tuuli oli lähes olematonta. Lintuja sen sijaan oli ja meni. Aamu sisälsi hurjaa mustalinturynnistystä. Yli 200000:n vesilinnun ylilennon näkeminen oli säväyttävä kokemus.
Mustalintuparvien äänet kuuluivat voimakkaina alas rannalle saakka. Lintuja meni auroissa, rihmoissa ja monenlaisissa muissakin muodoissa lähes koko taivaan leveydeltä minuuttikaupalla. Pieni tauko ja meno jatkui hetken kuluttua uudelleen. Kymmenet tai sadat tuhannet vuodet, vuosimiljoonatkin nämä linnut ovat keväisin siirtyneet tundralle pesimään. Ehkä ensimmäiset jonkin ihmislajin edustajat ovat aivan yhtä kummissaan katselleet ja kuunnelleet menoa. Valtava evoluution kaari umpeutui jälleen kerran lähes taivaankannen täydeltä näyttäytyen muutamalle kymmenelle Suomenlahden pohjukkaan varta vasten tätä ikiaikaista näytelmää seuraamaan saapuneelle.
Aivan kertakaikkisen hieno esitys ja etelätuulten ohjaamana se tapahtui juuri siinä rannalla, missä yleisö oli sitä odottamassa. Show jatkui noin viitisen tuntia ja oli aika lähteä etsimään lounasta tai paikkaa, jossa sellaista olisi tarjolla.
Ennen ruokailua käväisin Pappilanluodon lintutornilla, josta on paras mahdollinen näkymä hyvänä kahlaajapaikkana tunnetulle Kirkonturalle. Paremmat ja enemmät kahlaajat olivat tällä kerralla jossain toisaalla, mutta kapustarinta, pikkutylli, liroja ja töyhtöhyyppiä sentään näkyi.
Sain jo sunnuntaina varsin hyväksi osoittautuneen vihjeen Vaalimaalla sijaitsevasta Lunch time-nimisestä ruokalasta. Sen antimista piti lähteä nauttimaan, varsinkin kun paikkakuntaan tutustuminen oli aivan alkutekijöissään ja keskeinen petolintujen tarkkailualue Kurkela sijaitsi lähellä sitä. Tarjolla oli runsaan salaattipöydän lisäksi jauhelihapihvejä sienikastikkeella ja taisi olla jotain kalaleikkeitäkin. Tämä on vallan mainio ja lisäksi kohtuuhintainen lounaspaikka.
Jälkiruokakahvi mukanani lähdin kohti Kurkelaa. Vaalimaan raja-aseman ympäristössä liikkuvan valtaa jotenkin surrealistinen olo. Valtavan kokoinen Tsar-kauppakeskus ammottaa autiuttaan ja varmaan toistasataa metriä pitkä Rajamarketin rakennus tarjoaa lounasta suuressa ravintolassa, joiden pöydissä ihmisiä istuu kiireisimpään aikaankin vain siellä täällä. Toki myös itse Rajamarket toimii itärajan sulusta välittämättä, mutta Tsar-keskuksen kohtaloksi se koitui. Ehkä raja ja ostoskeskus jonain päivänä avautuvatkin, mutta toiminnan palaaminen lähellekään aiemmanlaajuista ottaa varmasti vuosikymmenen ellei useampiakin. Rajan aukeamisen jälkeen siis. Ja sitäkään tuskin tapahtuu aivan lähiaikoina.
Raja-asioihin liittyen Suomen puolelle itärajaa on rakennettu aitaa ja rakentaminen jatkuu yhä. Ehkä noin kolmen metrin korkuisessa aidassa on valvontakamera noin joka kolmenkymmenen metrin välein sijaitsevassa tolpassa. Siitä on mahdotonta tulla läpi Rajavartiolaitoksen huomaamatta. Aita on yhtä erikoinen näky kuin taannoiset betoniporsaat Uudenmaan rajoilla muuten melko vapaassa valtiossa. Sen läheisyyteenkään rajavyöhykkeelle ei ole minkään maan kansalaisilla asiaa ilman lupaa, joten kyseessä on lähinnä esteettinen haitta.
Parkkeerasin Kurkelan suoralle, tunnetulle petostaijipaikalle. Pian jostain Venäjän puolelta nousi siipiään voimakkaasti roikuttava petolintu. Se tuli suoraan kohti, joten juuri mitään muuta en erottanut. Pian lintu kääntyi kohti läheistä Kiiskijärveä ja paljasti vaalean alapuolensa. Sääksi. Ei sen kummempaa. Valtavassa väreilyssä, parhaiden nosteiden aikaan seuraava peto ilmestyi lähes välittömästi. Lajiksi osoittautui taas roikkuvasiipinen joku. Väreilyssä en päässyt kiinni oikein mihinkään, mistä biologian tuntema laji olisi selvinnyt. Pyrstö ei näyttänyt pitkältä, mutta eipä sitä varmaksi pystynyt sanomaan. Ehkä haarahaukka, ehkä kiljukotka, ehkä jotain muuta.
En jäänyt paikalle tämän pidemmäksi vaan lähdin Kotolan kylälle bongaamaan peltosirkkua. Olisi kuulemma varma paikka. Näin on tietenkin jälkikäteen helppo lausua kun on itse ensin onnistunut. Peltosirkkuja ei näkynyt eikä kuulunutkaan. Marssin edestakaisin pientä tienpätkää, jonka varrella harvinaisiksi käyneiden sirkkujen tiedetään pitävän reviiriään. Ehkä puolen tunnin odottelun jälkeen läheltä alkoi kuulua peltosirkin laulua. Pian siihen vastasi toinen yksilö jostain kauempaa. Tämähän on kuin joskus kymmeniä vuosia sitten! Paikka oli sittenkin aivan varma.
Matka jatkui Huvisaaren vanhojen metsien ja uimarannan kautta Lintulahden maisemiin. Siellä oli kultarinta ollut äänessä. Sitä etsiessä ja odotellessa löysin pähkinänakkelin, jonka olemassa olo osoittautui myöhemmin olleen tiedossa monellakin alueella enemmän retkeilleellä. Samalla kun yritin kuvata nakkelia, jonkin aikaa kateissa ollut kultarinta laskeutui laulamaan viereiselle oksalle. Se esitti aikansa joltain vinkulelulta kuulostavaa lauluaan ja siirtyi jatkamaan sitä alkuperäiselle havaintopaikalle aluetta halkovan joentapaisen vastakkaiselle rannalle.
Iltamuutto alkoi vaimeana ja poistun paikalta jo noin seitsemän aikoihin. Väsymys alkoi painaa ja aamulla olisi taas syytä olla rannalla jo viimeistään viiden aikoihin. Leirintäalueen suihkutiloihin mennessä majoitusaittansa terassilla istuskelleet Arjo ja Tom kertoivat havainneensa runsasta mustalintumuuttoa. Seuraavat parvet ylittivät paikan miltei välittömästi ja kohta myös illan opas päivitti WA-ryhmään tiedon runsaasta mustalintumuutosta. No näkihän tuota leirintäalueellakin, mutta rajallisemmalla näkyyvydellä.
Nukkumaan.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.