Pöllöt vaikuttivat alkuvuodesta olevan täysin kateissa. Poikkeuksellisen kylmillä ensimmäisillä kuukausilla oli varmasti osansa tässä. Maaliskuun alusta alkaen säiden lämmettyä ja ajoittain muutenkin soveliaimmiksi yölintujen elämöinnille, menoa onkin riittänyt.
Etelän lehtopöllö oli pakkasilla täysin hiljaa, mutta nyt keväisessä vähätuulisena alkuyössä niitä on riittänyt likimain joka pysähdyksellä. Parhaimmille kuuntelupaikoille on kuulunut kolmenkin eri lehtopöllön kiljuntaa.
Iltahämärän huuhkaja on helmipöllön tapaan ollut äänessä myös kovemmilla pakkasilla. Ei aivan joka retkellä, mutta mukavan useasti kuitenkin. Räyskälän suunnalla aivan Tammelan rajan tuntumassa on yksi harvoista Etelä-Suomen helmipöllöistä puputellut jo ainakin helmikuun puolivälistä alkaen. Kävin eräänä maaliskuun iltana bongaamassa sen itselleni uudeksi Tammelan lajiksi.
Helmipöllö on aktiivinen ääntelijä, joka jaksaa elämöidä illasta toiseen vaikka menestys täällä etelässä on ollut heikkoa jo kymmenet vuodet. Aikoinaan näiden pulputusta kuului miltei jokaisen pienenkin metsäsaarekkeen reunalla. Laji on kiitollinen bongattava, sillä se laulaa vähän heikommassakin säässä käytännössä joka ilta. Aktiivisimmillaan se aloittaa suurin piirtein tunnin auringonlaskun jälkeen ja jatkaa tätä tunnin, puolitoistakin.
Maaliskuuhun mahtui muutama varmasti pitkään mielessä pysyvä kohtaaminen pöllöjen kanssa. Yksi sellainen oli viirupöllön löytäminen Jokioisten pinnaksi. Pysähdyin pettymyksen tuottaneen Humppilan sarvipöllöbongausyrityksen jälkeisellä kotimatkalla vielä Kalsussa. Lehtopöllö kiljui jossain melko lähellä, mutta saman tien peltoaukean toiselta puolelta, noin kilometrin päästä kajahti viirupöllön kumea puhallussarja. Lintu oli aivan tosissaan. Ei säästellyt yhtään.
Tiesin Jokioisten kunnanrajan olevan jossain niin lähellä, että tämä huhuaminen kuuluisi kyllä sinnekin. No niin kuuluikin ja pöllökin osoittautui olevan Jokioisilla vaikka sen Forssan puolelta ensin kuulinkin. Vielä viimeisellä pysähdyksellä Parkkiaron aukealla sarvipöllö kuulutti reviiriään. Tämä oli todennäköisesti henkilökohtainen kaikkien aikojen pöllöilta ainakin havaittujen yksilöiden määrässä mitaten.
Reilua viikkoa myöhemmin tapahtui toinen jäljen jättänyt kohtaaminen. Tällä kerralla pääosaa esitti huuhkaja. Olin asettunut auringonlaskun aikoihin istumaan hyvin pienen suon viereisellä hakkuaukealla sijaitsevalle kannolle. Tiesin lähistöllä olevan huuhkajareviirin ja juuri sen takia olin paikalle tullutkin. Olin varautunut odottamaan tarvittaessa useamman tunninkin. Tuuli oli yltynyt ja puhalteli nyt jo jossain melkein 4 m/s. lukemissa. Ei ollut mitenkään varmaan, että huuhkaja olisi äänessä koko iltana tai että se tulisi lainkaan minun suuntaani voimissaan olemistaan kuuluttamaan.
Istuin kannon nokassa ja selailin puhelintani. Yhtäkkiä huuhkaja puhalsi ensimmäisen kerran. En halunnut liikkua. Lintu puhalsi toisen kerran. Kolmannenkin. Se oli jossain hyvin lähellä takanani. Käännyin varovasti katsomaan, mutta en havainnut puhaltelijaa. Otin avuksi puolivahingossa mukaan tulleen kiikarin ja aloin skannata. Pöllö istui noin sadan metrin päässä sijaitsevassa ohuessa koivussa. Valkoinen kurkkulappu suorastaan hehkui pystykorvaisen petolinnun julistaessa reviirinsä hallintaa. Muutaman minuutin kuluttua lintu hitain siiveniskuin ja osittain liitäen siirtyi parin sadan metrin matkan jatkaen huhuilua hakkuulle jätetyn säästömäntyryhmän oksistossa. Aurinko oli jo painunut mailleen, mutta huuhkaja jatkoi lauluaan kurkkulappu hämärässä loistaen.
Olin kuullut ja nähnyt tälle kerralle tarpeellisen määrän huuhkajasoidinta. Jätin suuren linnun huhuilemaan hämärtyvän hakkuualueen laidalle ja vaalimaan vuosituhantisia perinteitään. Tällaisissa hetkissä ihmislajin kuvitteellinen merkityksellisyys lakkaa olemasta.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.