Lauantaina 19.9. olin Pulkkilanharjun loiston vieressä hiukan ennen aamuseitsemää. Auton sammuttamisen jälkeen kurkien kirkuna täytti kohisevan rantamaiseman. Viitisentoista kurkea teki matkaa lounaan suuntaan. Sitten olikin pitkään rauhallisempaa, mutta kun paikallisia staijareita saapui, saapui myös paikkaa vaihtavia lintuja.

Tiaiset aloittivat, peipot komppasivat, närhet eivät aivan vielä tohtineet vaikka lähtökuopissa kauempana harjulla odottivatkin. Varpushaukkojakin leijaili. Pian joku huusi tikkalajin, joka varmistui nopeasti valkoselkäversioksi. Ei huono ollenkaan. Seuraavaksi Reimarin pihakoivusta löytyi harmaasieppo, joka jatkoi nollasta (=plusmiikka) SSW-suuntaan. Vesiäisistä isoimman roolin ottivat haapanat, mutta joitain tukkasotkia, jouhisorsia ja kymmenen mustalintuakin näkyi.

”Onko tuo pohjantikka? On se!” En ole milloinkaan aiemmin nähnyt pohjantikkaa vaelluksella. Oli hyvin omituista nähdä tämä monivuotinen nemesislaji muuttolennossa järven selällä, mutta siellä sellainen vain meni. Onpa hienoa! Eilen sellainen oli parkkeerannut aivan staijipaikan viereen, lähimpään tervaleppään.

Hienoa oli muutenkin. Vaikka tuuli puhalteli lounaan suunnalta yli viiden metrin sekuntivauhdilla, staijipaikassa ei tarvittu edes pitkiä kalsareita tai pipoa, järeämmästä päällysvaatteistosta puhumattakaan. Näkyvyys oli hyvä koko ajan. Havaittavaa väreilyä ei liiaksi ollut, sumu ei haitannut ja aurinkokin malttoi pysyä pilven takana antaen silti mukavasti valoa.

Kuusitiaisia meni lukuisia parvia, falcojakin kolme lajia ml. pere, suohaukoista ruskea ja useampi sininen. Jokunen palokärki oli liikkeellä ja vielä viime tingassa aivan päältä lepatteli päivän ainoa pähkinähakki. Meno oli mukavaa, mutta jätti aikaa kuunnella paikallisten tarinoita hurjista muuttomääristä, käsittämättömistä huippulajeista ja mitä kaikkea tuollaiseen tapahtumaan sattuu kuulumaankin. Pääsin maistamaan loiston kivijalalla paistuneita makkaroita ja säkillinen omenoitakin oli tarjolla. Pienen ajoittaisen omenayliherkkyyden takia jätin sen kortin kääntämättä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja nyt oli aika jatkaa Padasjoelle. Enää iltapäivän aikana ei lintupuolella ollut odotettavissa mitään suurta eikä suuria tapahtunutkaan. Aloitin satamasta. Siellä Jenni-Maria III lämmitteli koneitaan sunnuntaille jatkuvaa Kelvenne-risteilyä varten. Mukaan kapusi laivantäydellinen nuorehkoa rinkkaväkeä. Saattoi olla tilausristeilykin. Lokkien lisäksi ei muita havaintoja.

Tuolla samalla, silloin Sysmää kotikaupunkinaan pitäneellä, aluksella kävimme monta vuotta sitten Tehinselän Koreakoivussa, kuuluisan erakon Toivo Pylväläisen pitkäaikaisessa kotisaaressa. Vaikka Toivon elämäntarinasta riittää ammennettavaa, risteilyjä erakkosaareen ei enää järjestetä. Laivan omistusjärjestelyt saattavat olla tämän taustalla.

Kiipesin pitkästä aikaa valtavan hienoon maisematorniin. Maisemassa olisi potentiaalia vieläkin parempaan, mutta se vaatisi Kelventeen siirtämistä toisaalle eikä tuossa tuollaisenakaan mitään vikaa ole. Tällainen peltoasukki imee kumpuilevasta järvimaisemasta jaksamista pitkäksi aikaa.

Järvelle saunalautalla lähtöä tekevä joukkio poikkesi tornissa pre-saunaoluilla, siskospari koiransa kanssa katseli putkellani mitä katselikaan ja nuoripari kuvasi elävää järvimaisemaa somekuplaansa. Kaikkien kanssa riitti tarinaa monenlaisista aiheista. Maailman vinoutumat tuntuivat olevan jossain kaukana Päijät-Hämeen ulkopuolella.

Ja kertyihän niitä pinnojakin ihan kivasti. Asikkalasta löytyi 46 uutta lajia, Padasjoelta 15 ja Hämeenlinnasta hajaosuma hömötiaisesta.

Isot kiitokset PHLY:n staijareille seurasta, neuvoista, makkaroista, omenoista ja muusta, minkä unohdin!

Muutonseurantayrityksiä on ollut niin yksin kuin pienryhmissä. Lauantaille 5.9. osuvien sääennusteiden perusteella olisi voinut olettaa jonkinlaista liikehdintää kylmän ja sateisen rintamana edellä, mutta jokseenkin toisin kävi. Aamu oli tarkoitus viettää Ypäjällä Lavansuon tornissa lähinnä petomuuttoa seuraten, mutta koko Lounais-Hämeen alueella säätilaa hallitsi sata metriä paksu maailmanennätyssumu. Näkyvyyttä riitti ehkä viitisenkymmentä metriä ja jos muuttoa tapahtui, se kulki hiljaisena tämän pilven yläpuolella. Perjantain sadekuurot ja liki kahdenkymmenen asteen lämpötila olivat nostaneet ilman absoluuttisen kosteuden sellaiselle tasolle, että yön aikana noin neljään plusasteeseen viilenneessä ilmamassassa se ei enää pysynyt vaan muuttui kaiken peittäväksi pisarakokonaisuudeksi.

Ypäjäläisellä peltoaukealla suoritetun parikilometrisen aamukävelyn aikana sumu ei hälvennyt lainkaan. Pikemminkin tuntui, että se vain sakeni entisestään. Vaihtoehtoisten strategioiden puntaroinnin seurauksena retkikuntamme vaelsi reilun kymmenen kilometrin päähän Humppilan Järvensuolle. Sumuolosuhteet säilyivät vakaina aina aamupäiväkymmeneen saakka. Sitten lämpötila nousi toiselle kymmenelle ja sumu hälveni muutamassa minuutissa vain paljastaakseen tyynen ja täysin pilvettömän taivaan. Ei vaikuta hyvältä tämäkään. Nosteita alkoi kertyä ja paikallisiksi tulkittuja petoja sekä varmasti paikallisia korppeja alueella kaarteli, mutta varsinasta muuttoa tapahtui vain pikkulintujen toimesta. Alkuiltapäivästä oli todettava turhan taivaalle tapituksen riittävän tältä päivältä.

Saman tyyppisiä kokemuksia olen kerännyt viime syksystä alkaen. Sama retkikunta vietti keväällä Torronsuon liepeillä yhden hyväksi oletetun viisituntisen muuttoaamun. Muuttavaksi tulkittuja lintuja kertyi kahden lajin ja kahden yksilön verran. Yksinäiset tervapääsky ja punajalkaviklo tekivät matkaa jonnekin. Saman verran tai jopa enemmän muuttoa näkee sitä erityisesti tarkkailematta tai näkyvyydeltään optimaaliseen paikkaan hakeutumatta. Suohaukat ovat muutenkin olleet alueella koko syksyn huomattavan vähissä. Tässä on varmaan pienen pieni osasyy sille, että lähempänä etelärannikkoa suohaukkoja on havaittu jopa poikkeuksellisen runsaasti. Ne ovat pyyhkäisseet tästä ohi ja yli jäämättä lepäilemään.

Samalla kilahti tieto Kemiönsaarella havaitusta arokotkasta. Onhan näitä nähty, mutta ei edes pienimpään mahdolliseen parveen edellyttävää määrää. Tällaisen arvolajin takia viitsii kyllä tuon reilun sadan kilometrin matkan ajella. Perille ehdittyäni kuulin, että pitkään paikallaan yhdessä ja samassa puussa kököttänyt lintu oli kymmenen minuuttia aiemmin kadonnut katveeseen. Lähemmäksi oletettua laskeutumispaikkaa olisi päässyt, mutta paikallistuntemuksen puutteessa nykyinen sijainti mukavalta vaikuttavalla korkealla mäellä sai kelvata.

Vain kaksi katselijaa oli paikalla enää kahden tunnin kuluttua, kun kanssatarkkailija äkisti havaitsi etäisessä männyssä isokokoisen pedon. Merikotkia siellä istuskeli oksat vääränään, mutta tämä kuulemma näytti joltain muulta. En löytänyt lintua nuottien perusteella, joten katsoin kollegan putkesta. Siitäkin oli hankalaa erottaa mitään, mutta lopulta rarikotkan piirteet avautuivat. Oli kyllä todella hyvin kaivettu ja mistä lintu edes pääsi sinne livahtamaan? Se ei liene ylittänyt peltoaukeata vaan kiertänyt metsän takaa tai läpi. Tiedä häntä, mutta siellä se männyn oksalla kökötti. Löysin kotkan omaan putkeenikin, mutta vain pikkuhetkeksi. Vaikka vapaitakin oksia metsikössä edelleen oli, yksi merikotkista päätteli juuri sen saman oksan olevan paras, mitä alueella on. Arokotka joutui väistymään ja lensi lyhyen kierroksen pellon päällä kunnes löysi itselleen uuden oksan.

Näin ensimmäisen kerran arokotkan lennossa, mutta tuosta kymmenen sekunnin pyrähdyksestä ei varmastikaan jäänyt niin vankkaa muistijälkeä, että sillä mitään enää myöhemmin tekisi. Komealtahan meno näytti ja keltaisena hehkuva pitkä suupieli erottui selvästi lennossakin. Arokotka on aika paljon merikotkaa pienempi, mutta lentävän linnun tapauksessa kokoeroa on mahdotonta nähdä elleivät verrokit lennä rinnakkain tai ainakin lähellä toisiaan. Paikalle ilmaantui vielä lähemmäs kymmenen autokuntaa. Osa oli lähtenyt Turusta vasta kun lintu löytyi uudelleen, osa oli ollut kuka missäkin. Kotkaa katseltiin pitkään vielä vähän lähempääkin saman tien varrelta. Hienolta se laskevan auringon punertavassa hehkussa näyttikin. Lintu jäi yöpymään oksalle ja siitä sitä kävi ihailemassa monikymmenpäinen joukko vielä seuraavana päivänäkin.

Heräsin sumuttomaan sunnuntaihin 6.9. spontaanisti juuri hiukan ennen auringonnousua. Koska olosuhteet vaikuttivat edelleen petomuuton kannalta edullisilta, siirryin pikkuhiljaa eiliselle Humppilan peltoaukealle staijauspuuhiin. Vaikka tuulta ja nosteita riitti ainakin korpeille ja paikalliselle merikotkalle, minkäänlaista muuttoa en parituntisen havainnointijakson aikana havainnut. Ypäjällä huomasin nuorta arosuohaukkaa muistuttavan linnun kohtuullisen korkealla kaartelemassa. Onnistuin nappaamaan muutaman etäisen valokuvan, mutta ei niistäkään suurta apua ollut. Lintu kyllä muistuttaa suuresti 1kv makroa: ruumis on punertava ja juovaton, kuvissa näkyy selkeästi neljä harittajaa, jonkinlainen boakin on, mutta siipi ei ole ollenkaan arosuohaukkamaisen kapea. Tuuliolot vaikuttavat eli ehkä siipeä ei vain voi pitää täydessä pituudessaan ja on mahdollista, että jostain paljastuisi vielä viideskin harittaja. Tiedä häntä, mutta suohaukkalajiksi tai aro-/sinisuohaukaksi tämä tällä kerralla jäi.

Iltapäivällä luulin jo havainneeni Tammelassa jonkin kovan kahlaajan. Näidenkin kanssa pitää olla todella tarkkana, koska keväällä Norjassa sähläsin pahasti. Tämä kelmeästi punertavapäinen ja osittain -rintainenkin rengastettu minikahlaaja päätyi pikkusirriksi, koska mihinkään parempaan ei oikein ollut edellytyksiä. Ja onhan pikkusirri tällä alueella erittäin mukava laji. Niitä on tuolla samalla paikalla havaittu tänä vuonna poikkeuksellisen monta. Myöhemmin havaitsin, että samalta paikalta oli aiemmin kirjattu Tiiraan rengastettu suosirri. Renkaat oli havaittu eri jaloissa. Todennäköisyys kahden renkaallisen lintuyksilön puolesta on varsin pieni, mutta vaikka laji väärin menisikin, oikea ja vasen jalka eivät kovin helposti. Paikalla lienee siis ollut kumpainenkin. Tälle aivan ehdoton ehkä.

Lähdin matalamman valon aikaan uudelleen paikalle ajatuksena hiipiä peltolammikon äärelle ja kuvata linnut. Renkaankin saattaisi pystyä lukemaan jos oikein hyvin käy. Moinen haaveilu pienen kahlaajan tapauksessa osoittaa aikamoista optimismia, mutta voi kai sitä silti yrittää.

Pääsin ongelmitta kohtuullisen lähelle ja pysähdyin odottelemaan. Pientä sirriä ei paikalla näkynyt. Yksi noin tyllin kokoinen kahlaaja siellä oli. Hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäs koko ajan matalana kulkien ja hiukan mutkitellen. Pääsin jo ehkä kymmenen metrin päähän lätäkön reunasta kun lähimmät suokukot lähtivät lentoon. Ne tekivät pienen kierroksen lampareen toisessa päässä ja laskeutuivat sitten vastarannalle. Tässä vaiheessa varmistui, että tyllin kokoinen harmaa kahlaaja on suosirri. Jäin polvillani odottelemaan asioiden etenemistä ja pian tyllit sekä suosirri lennähtivät lutakon lähipuolelle. Tällä suosirrillä ei ollut rengasta kummassakaan jalassa. Kahlaajilla on alueella joitain salaisia ”varalaskupaikkoja”, mutta ovat nämä renkaalliset voineet poistua kauemmaskin. Sessiosta kertyi ihan mukavia kuvia varsinkin alueella harvoin havaittavissa olevista talvipukuisista kahlaajista.

Olisihan tuonne lätäkölle pitänyt yrittää hiipiä heti silloin kun renkaallisen linnun havaitsin, mutta kun ei. Voikohan näistä törttöilyistä milloinkaan oppia mitään? Edelleen kaivelee keväällä Norjassa säheltämäni valkoperäsirrikin ja tästä sitten vain lisää usvaa samaan putkeen. Mutta tähän jollain tavoin sopii erään pitkäaikaisen työtoverini lause. ”Jos kaiken tämän ajan, mitä olette käyttäneet jekkujen tekoon, olisitte tehneet töitä, maailma olisi jo valmis!”

Näihin kuviin ja tunnelmiin! Ensi kerralla jotain muuta.

Olen käynyt Bengtskärissä aiemmin kahdesti, mutta kyllä noin hieno paikka kestää vielä kolmannenkin. Saareen pääsee vakioreiteillä Kemiönsaaren Kasnäsistä ja Hangosta. Kasnäsin risteilyyn sisältyy vierailu Rosalan viikinkikeskukseen kun Hangon kautta edetään lähes viivasuoraa kurssia, missään pysähtymättä.

Jo Torronsuon paikkeilla tuli puhetta, tai lähinnä ilmaan nousi kysymys siitä, mitä tapahtuu jos jostain sattuu löytymään jotain mukavaa, koska niin kuulemma tapahtuu joka kerta kun jonnekin ollaan lähdössä, lähdetty, matkalla tai jo kohteessa. Tälläkin kerralla kysymys jäi odottamaan vastaustaan.

Salon paikkeilla piipattiin häly Suomen kautta aikain toisesta valko-otsalepinkäisestä. Laji, joka on aiemmin hyväksytysti havaittu Suomessa yhden kerran. Sekin joskus Kekkosen ja yhtenäiskulttuuriin aikaan, juuri jatkosodan jälkeen. Yritin varovasti ehdottaa maltillista tarkennusta päivän ohjelmaan, mutta samalla pystyin myös aistimaan sellaisen ääneen lausumisenkin olleen hyvin huono ajatus. Matka jatkui Raaseporin suuntaan.

Siinä kärvistellessä tuli majakkaristeily tehtyä ja retki tuntui ihan miellyttävältä, ikään kuin tietoa tajunnanvääntäjälepinkäisestä ei olisi olemassakaan. Sääkin oli mitä mainioin vaikka Hangon satamaan palatessa jonkinlainen sadekuuro päällimmäisiä vaatteita kostuttikin.

Matkalla saareen ei juuri havaintoja kertynyt. Jokunen lokki, haahkoja, koskeloita ja yksi vastatuuleen muuttoa tekevä varpushaukka joutuivat havaituiksi. Menomatkalla Morgonlandet ohitettiin pohjoispuolelta ja sen verran kaukaa, että saaren lajistosta ei keinuvan laivan kannelta oikein selvää saanut. Jotain siellä lenteli.

Saariosuus alkoi noin kymmenen minuutin esitelmällä saaren ja majakan historiasta sekä ohjeistuksella saaressa toimimisesta. Majakka on rakennettu 1906 yhdeksän kuukauden aikana, siellä käytiin jatkosodan alussa yksi suurimpia itärajan ulkopuolisia taisteluita ja niin edelleen.

Bengtskärin kallioilla kipitteli keltavästäräkkejä ja luotokirvisiä, poukamissa muutama kahlaaja. Merimetsojen ja koskeloiden seassa seisoskeli selkälokki. Tällä kerralla en viitsinyt lähteä kiipeämään majakan huipulle, mutta kakkoskerroksen kahvioon voisilmäpullalle kipusin.

Bengtskär jäi komeissa jeesusvaloissa horisonttiin kellumaan. Jossain Morgonlandetin tienoilla merestä nousi yksinäinen juhlapukuinen riskilä ja laivan yli lensi tänä kesänä kuoriutunut merikihu. Ennätimme Forssaan noin iltakymmeneltä ja pikaisten iltatoimien päätteeksi säädin herätyskellon kilisemään aamuneljältä. Valko-otsalepinkäinen piti otteessaan ja ehtisihän tässä vielä jonkin aikaa nukkuakin.

Runollisessa maailmassa näin ehkä tapahtuukin, mutta todellisuus on toisenlainen. Nukkumisesta ei taaskaan meinannut tulla oikein mitään. Yleisurheilun EM-kisat sotkivat alkua, herätyksen läheisyys ja lepinkäisen menettämisen kauhu loppupuolta. Ehkä ei ihan noin suoraan, mutta jonkin mutkan kautta varmasti.

Niin tai näin, kello soi lauantaina 15.7. jo reilusti ennen auringonnousua. Kahvit kiehumaan ja suihkun kautta matkaan. Kyllä sieltä rajan pinnassa joku jo kohta päivityksen piippaa.

Vaan eipä kuulunut piippausta. Tästä voi olettaa vain, että lintua ei etsinnöistä huolimatta ole löytynyt. Muutaman tunnin jälkeen kun matkaa oli järjellä enää kymmenisen kilometriä, puhelimessa välähtää jotain valko-otsalepinkäisestä! Joko tämä nyt sitten on se negapiippi?

Ei sittenkään, vaan tieto linnusta Virolahden hautausmaalla! Ehkä se viipyisi vielä sen verran, että ehdin huomioida nopeusrajoitukset. Ainakin suurimman osan. Tai edes vähän.

Hautausmaan portista asteli minulle tuntematon linnunkatsoja, joka pyytämättä ja yllättäen osoitti lepinkäistä, joka sattui lepäilemään koivun oksalla kymmenen metrin etäisyydellä. Se viipyi siinä ehkä pari minuuttia ja lensi jonnekin hautausmaan perälle kateisiin. Lepinkäisen paluuta odotellessa Virolahdella vallinnut satunnaissade kääntyi reiluksi ripotteluksi. Totesin lajin tulleen hoidetuksi ja suuntasin kohti Haminan Lupinlahtea. Uusi Virolahden pinna!

Haminassakin satoi, mutta vaisusti. Kiipesin torniin, mutta varsinainen asia jäi hiukan sivurooliin kun paikallisen veteraaniornin kanssa rupattelu riistäytyi. Puhelias mies kertoi aloittaneensa harrastuksen vuosikymmeniä sitten koulun luontokerhossa kun asui vielä Heinolassa. Puhetta riitti lapinretkistä, kuntapinnojen keräämisestä ja vaikka mistä.

Suuntasin Helsinkiin Lintumessuille. Olen halunnut keväästä saakka kokeilla Swarovskin uuden vakaajaputken mutkamallia. Siinä on isompi etulinssi ja suurennus kuin suorassa versiossa, joita kokeilin keväällä Virolahdella. Nyt koekäyttö onnistui ja mikäli tuollaisen joskus hankin, se tulee olemaan kulmamalli.

Hinta on suolainen, mutta vekottimelle on kyllä omat käyttötarpeensa. Tunturissa tai missä vain, kun tarkoituksena on enimmäkseen pysyä liikkeessä, laite on enemmän kuin paikallaan. Pyöräretkillä, joita on tullut harrastettua valitettavan vähän, tuollainen on aivan ehdoton. Sen saa käyttöön heti, jalustan kaivamisen ja paketin kasaamisen tarve jää pois. Hintahan on hirmuinen, mutta Jaajon äidin sanoin ”jos kaikki rahat ei mene harrastukseen se on väärä harrastus sinulle”.

Pääsin myös hiplaamaan Sonyn kaikesta huolimatta julkaisemaa Räksän vitosversiota. Vaikka käyttöliittymää on reilusti uudennettu, laite tuntui suurin piirtein samalta kuin aiempi. Vaikka objektiivi on sama, sen kylkeen printattua polttovälilukemaa on muutettu. Se, että räksän 600 mm ei vastaa järkkärimaailman kuuttasataa milliä, mikä nyt oikeastaan on ollut tiedossakin, saa tästä vahvistusta. Uusi lukema tarkoittaa käytännössä, että ”oikea” maksimipolttoväli on jossain viidensadanviidenkymmenen paikkeilla ja myös lyhyt pää on pidempi kuin 24 mm. Sony on aiemmin käyttänyt luovaa matematiikkaa kinovastaavuuksien pyöristämisessä mutta oikaissut tuon tässä uudessa versiossa.

Zoomeissa ja osin primeissäkin millitarkkojen polttovälien kinovastaavien ulottuvuuksien vertailu on mahdotonta mm. focus breathingin ja erikokoisten kennojen johdosta, joten likiarvoihin on tyytyminen, mutta hyvä, että tällaiset selvästi virheelliset seikat sentään oikaistaan. Koska muutos nyt kuitenkin on enemmän konepellin alapuolista ja käytännön uudistukset rajoittuvat kohteentunnistuksen osaavaan tarkennukseen, mikä sekin toki on paljon, saattaa kuudes versio uudella optiikalla ja/tai uudemmalla kennolla olla jo jossain Sonyn insinöörien työpöydällä. Myllyssä on nyt potkua ja polttoainepuolikin uusittu vaikka juuri mikään muu ei ole muuttunut. Tuntuu, että jotain suurempaa on vielä tulossa ja tämän väliversion osalta on syytä toimia maltillisesti.

Ihan mukava kesäloman päätös, mutta kaksi pidemmän aikavälin epäkohtaakin löytyy.

1. Ohituskäyttäytyminen

Mistä on kotoisin erityisesti moottoriteillä hyvin yleinen tapa aloittaa ohittaminen, eli siirtyä vasemmanpuoleiselle kaistalle kilometrikaupalla ennen ohitettavaa? Tässä ei ole mitään vikaa varsinkaan jos liikennemäärät ovat maltillisia, mutta miksi sieltä pitää siirtyä takaisin muutaman metrin päähän ohitettavan eteen. Tietyillä, erityisesti saksalaisvalmisteisiksi itsensä identifioivilla automerkeillä liikkuvien keskuudessa tämä on huomattavan yleistä.

En keksi tällaiselle ensimmäistäkään hyväksyttävää syytä. Opetetaanko autokouluissa kiilaamaan ohitettava tai roiskimaan kuravettä tämän tuulilasiin niin, että ohitettavan on pakko vähintäänkin hidastaa tai jopa jarruttaa? Tuskin sentään vaikka joskus aikoinaan on opetettu vaihtamaan takaisin kaukovaloille jo ennen kuin vastaantulija on kohdattu. Tästä käsittämättömyydestä on vuosikymmenten aikana päästy lähes kokonaan eroon, mutta päästäänkö kiilaamisesta? Se jää nähtäväksi.

2. Espoon naakat

Espoosta ei löydy naakkoja. Tällä kerralla kiertelin vinkattuja paikkoja jo vähintään puolitosissaan. Kuljin Vermossa, Leppävaaran asemalla ja kävin jopa Ämmiksen nurkilla, mutta naakkoja vain ei ole. Olen merkkaillut kuntapinnoja kun olen sattunut kunnassa olemaan, mutta jossain vaiheessa havaitsin, että minulta puuttuu naakka Espoosta. Olen jo tähän mennessä panostanut naakkaan selkeästi enemmän kuin mihinkään muuhun kuntalajiin missään muussa kunnassa.

Espoon pinnoja lienee kertynyt puolistentoistasataa seassa jotain mukaviakin pussitiaisesta kiljukotkaan ja punajalkahaukkaan, mutta naakkaa vain ei löydy. Onko tämä identiteetiltään epämääräinen erämaasuurkaupunki luonteeltaan sellainen, että naakatkaan eivät viihdy? Siellä asuu yli kolmesataatuhatta ihmistä, on liigajoukkue, Nuuksio ja länsimetro, mutta ei naakkojen luottamusta. Mitä tästä pitää ajatella? Vai pitääkö?

Päivän ohjelmaan oli jollain hyvin hataralla tasolla yritetty kuvitella pistäytyminen Lättis-kahvilassa. Kyseessä on erityisesti motoristien suosima taukopaikka Lopen Pilpalassa. Siitä tekee erityisen se, että kahvila toimii vanhassa moottoroidussa junavaunussa, kiskoautossa tai mitä nämä Valtion Metallitehtaiden aikoinaan valmistamat Dm6- ja Dm7-härvelit sitten olivatkaan.

Koska entuudestaan ei ollut kovin tarkkaa tietoa edes kahvipaikan sijainnista, spontaaniudelle jäi tilaa. Reitti kulki ensin Tammelaan ja siitä Portaan kylän kautta kohti Räyskälää. Siellä ensimmäinen havainto oli taivaalla temppuileva kaksitasolentokone. Lähempänä lentokenttää osoittautui, että kyseessä oli Valtion lentokonetehtaan 30-luvun lopulta alkaen valmistama Viima ja tarkemmin VI-3. Olen kuvannut tätä, ymmärtääkseni ainoaa lentokelpoista yksilöä aiemmin Seinäjoella vuonna 2017. Sen jälkeenkin olen nähnyt koneen ainakin kahdesti. Artikkelikuva on yksi aiemmin kuvaamistani.

Puolustusvoimat myi 1960-luvun alussa kymmenkunta jäljellä olevaa Viimaa yksityisille tahoille. Britannialainen alan harrastaja, joka muistaakseni joskus 2000-luvun alkupuolella hankki jonnekin Iso-Britannian alueelle kulkeutuneen VI-3:n omistukseensa ja kunnosti lentokelpoiseksi. En osaa sanoa oliko puikoissa omistaja itse, mutta komeasti yli 80-vuotias kone näyttää edelleen toimivan.

Räyskälän kyläkaupalla oli aika pysähtyä nauttimaan kevyt retkilounas, lihapiirakoiden ja kivennäisveden muodossa. Puodin räystään alla piipitti haarapääskypoikue. Saattoi tietty olla tyttyekin.

Vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä, lentokentän itäpuolen puolimyötäisessä valossa, väreily ei vielä pilannut lähestyvien lentokoneiden kuvaamisyrityksiä. Niitä tarjoutuikin ihan mukavasti, sillä päivän ensimmäisiä purjelentäjiä autettiin jo termiikkeihin. Kentällä oli kohtuullisesti elämää ja lentoon pääsyä odotteli jo ainakin kuusi purjekonetta. Lisäksi selvisi, että Ravintola Huuhkajalampi toimi myös täällä. Ainakin kyltin mukaan se olisi myös avoinna.

Nyt oli kuitenkin aika selvittää, missä suunnassa ja kuinka kaukana varsinainen kohde sijaitsee. Matkaa oli kahden risteyksen ja vajaan kahdenkymmenen kilometrin eli noin puolen tunnin verran. Lättiksessä väkeä tuli ja meni jatkuvana virtana. Varjoisassa pihapöydässä nautittujen kakunpalojen jälkeen alkoi paluumatkan suunnittelu.

Koska paluumatka Liesjärven kautta ei houkutellut, matka jatkui täsmälleen samaa reittiä kuin tullessa. Räyskälän lentokentän ravintolan seireenimäinen kutsu ei jättänyt rauhaan ja pian nenän edessä oli jäätelöpuikko ja uusi kohtuullisen kokoinen kakunpala.

Vaikka näitä nauttiessa pystyi seuraamaan non-stop-periaatteella pyörinyttä purjelentokoneiden hinaustoimintaa, olisi ainakin kakun voinut jättää ostamatta. Jotenkin tuollaisilla on tapana kerätä vyötärönseudulle materiaalia enemmän kuin painonsa verran. Vuorovaikuttavatko kakut ja voisilmäpullat pimeän aineen kanssa vai mistä on kyse? Voisivatko kosmologit löytää ratkaisun universumin suurimpaan arvoitukseen tätä kautta?

Matkalla kertyi muutama kuntapinnakin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi liiallinen, liian makeiden ja liian rasvaisten kakkujen ahminta. Hyvältähän ne maistuvat, mutta ainakin lähitulevaisuudessa jätän moiset väliin.

Peto kökötti kuulemma jossain katveessa, mutta hyvinhän se paikalle ehdittyäni näkyi. Ei aivan kokonaan, mutta vilaus päälakea silloin tällöin sentään. Siis silloin kun yksikään alueella laiduntavista lehmistä ei sattunut seisomaan edessä. Kiljukotka oli vakiintunut työmääritykseksi ja aiemman skouppikuvan ja päälaen vaalean värin ansiosta rohkeimmat uskalsivat varovasti kuiskata: fulvescens.

Lintu käänteli päätään aina puoli kahdeksaan saakka, jolloin se otti hiukan ilmaa siipiensä alle ja lennähti parin sadan metrin päähän keloon tarkkailuasemiin. Lennon aikana onnistuin ottamaan muutaman suttuisen kuvan. Siipien alapinnan sävyt jäävät täysin kateisiin, värien kanssa on muutenkin vähän niin ja näin, eikä etäisyyden ja lämpöväreilyn ansiosta terävyyskään aivan parasta luokkaa ole.

Kuvista kuitenkin mielestäni selviää laji riittävällä varmuudella ja myös se, että kyseessä on enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin fulvescens. Vatsapuoli on erikoisen vaalea, mutta huhupuheiden mukaan tuollaisiakin värimalleja on olemassa. Ehkä niitä vain ei ole dokumentoitu kovin monia, koska en ole onnistunut sellaisten kuvia löytämään. Monta muutakin asiaa on näkemättä.

Pidin tätä oikein mukavana tapana viettää helteisen ja sateisen viikonlopun loppua varsinkin kun juuri illalla ei sattunut satamaan.

Torstaina 18.6. onnistuin saamaan työt sellaiseen malliin, että pääsin reissuun jo hiukan puolen päivän jälkeen. Olin varautunut yöpymään autossakin, mutta koska pääsin matkaan oletettua aiemmin, valitsin ihan oikean majapaikan.

Kahdeksansadan kilometrin taival ottaa aikansa ja jo ennen puoltaväliä kyseenalaistin kaiken. En pelkästään matkaa vaan koko harrastuksen, sen parissa parhaillaan touhuamani alalajin ja loppuelämäni tarkoituksen. Tämä on tylsää.

Kajaanissa suoritetun yhden pysähdyksen mallilla saavutin kaatopaikan joskus puoli kymmenen aikoihin. Aikani karttaa ja kulkujärjestelyjä ihmetellen löysin oikean hiekkakasakentän, mutta katselusuunnan kanssa oli edelleen haasteita. Kotkanmentäviä koloja tuntui löytyvän vähän joka puolelta, eikä se ollut näkyvissä.

Aikani kiikaroituani löysin petolinnun istumassa kaukana tolpan päässä. Tuo ei ole arokotka, eikä kotka ollenkaan. Sitten sekin katosi. Kuvista selvisi myöhemmin, että lintu oli haarahaukka. Jatkoin skannailua ja pystytin kaukoputkenkin. Joutaahan tässä odotellakin jos lintu on jossain muualla käymässä. Ei kai se nyt tässä vaiheessa kokonaan lähtisi, koska muutama tunti aiemmin oli vielä havaittu. Eihän.

Löysin kaukoputkella kotkan kantokasan päällä. Nyt näytti paremmalta. Jopa aivan oikealta. Arokotka hymyili pitkä keltainen suupieli loistaen. Suupieli näyttää paistavan aika kauas tällaisella paikallaan pysyvällä linnulla, mutta lennosa nähtynä on luultavasti käyttökelvoton tuntomerkki. Se saattaa olla kelvoton myös tällaisella ”istuvalla” linnulla, sillä nyttemmin tuon suhteen on havaittu alalaji- ja pesimäaluekohtaista vaihtelua.

Olin katsonut kyseisen kasan moneen kertaan, koska se oli siinä havaittu aiemminkin. Olisiko sitten ollut jossain laen takana tai vaikka ihan esilläkin, mutta vasta noin vartin operoinnin jälkeen sen hoksasin. Yritin hiukan jotain dokumentoinnin tapaista ja juhlistin tilannetta eliskebabilla. Nukkumaan.

Valitsemassani majoitusliikkeessä aamupala tarjoiltiin aamuseitsemästä alkaen. Tämä on erona moniin pohjoisempiin ja pienempiin laitoksiin, jossa aamiaista saa vasta kahdeksalta ja pahimmissa paikoissa pitää odottaa yhdeksäänkin, jolloin pitäisi oikeastaan olla jo palaamassa päivän ensimmäiseltä retkeltä. Tämä käy hyvin jos viipyy samassa paikassa pidempään, mutta one-night-stand…siis yhden yön viipymien kohdalla tällainen on hankalaa. Eihän aamupalalla käynti mikään pakkorituaali ole ja joskus olen nuo ohittanutkin, mutta tästä ei ole tarjolla taloudellista hyvitystä ja elimistön käynnistymiseen tarvitaan muutaman mukillinen kahvia.

Perjantain 19.6. kohde, Peltojärvi, sijaitsee Enontekiöllä, jonne on paljon matkaa. Etäisyys on silti huomattavasti pienempi kuin on Forssasta Kuusamoon. Nyt pysähtelin hiukan useammin ja saavutin Peltojärven alkuiltapäivästä yhden aikoihin. Pilkkaniska kellui ja sukelteli lähellä vastarantaa, reilun kilometrin päässä. Se löytyi käytännössä heti kun vain ehdin kääntää putken oikeaan suuntaan, mutta skouppiadapterin noutamisen aikana lintu katosi. Kesti varmaan vartin ennen kuin löysin sen uudestaan. Missä mahtoi olla? Siis minun huomiokykyni, lintu luultavasti oli koko ajan samalla alueella. Siinä se sitten taas kohta sukelteli.

Sitten pilkkaniska kävi nukkumaan ja skouppauskin tuotti vain huonoa kuvaa aalloilla kelluvasta mustasta möykystä muiden aalloilla kelluvien mustien möykkyjen seassa. Takki alkoi olla tyhjä. Retki oli torstaina muotoiltu tällaiseksi ja se oli toteutunutkin täysin suunnitelman mukaan. Kaksi elistä reilussa puolessa vuorokaudessa oli täsmälleen se, mitä lähdin hakemaan ja se oli nyt toteutunut. Kuusamossa olisi ollut tarjolla lapinuunilintua ja muualla jotain muuta, mutta päätin keskittyä vain juuri näihin elisyksilöihin.

Seuraavaksi piti keksiä, miten retki jatkuisi sillä Enontekiöllä ja koko Lapissa oli aivan liikaa hyttysiä ja muita öttiäisiä, että viipyisin täällä yhtään pidempään kuin on tarpeen. Ajaisinko Rovaniemelle vai pyrkisinkö Liminkaan asti? Viitisensataa kilometriä juuri ajaneena, toinen samanmoinen ei oikein innostanut, mutta Limingan nurkilla olisi töyhtökiurujakin. Rovaniemeltä pääsisin ehkä autojunalla Tampereelle, missä ei ole töyhtökiurua, mutta saattaisin ehtiä vielä juhannuksen aikana yölaulajaretkelle.

Hetkinen. Eikös autojuna tulekin Kolariin? Ehkä se silloin lähteekin sieltä? Mutta jos lähtee, ei siellä kuitenkaan tilaa ole ja varmaan ajavat juhannuksena vähemmän vuorojakin. Väärin, aivan väärin. VR:n sähköinen myyntipalvelu kertoi, että illalla Kolarista lähtee juna, autolle löytyy tilaa ja kuskillekin nukkumahytti. Varasin nuo, valuin pikkuhiljaa 150 kilometriä Kolariin ja ehdin tutustua hiukan siihenkin.

Urheilukentän läheltä lähti Teuran lenkki. Se näytti valaistulta hiihtoladulta, eikä soisessa kivikossa nilkkojaan katkomatta ainakaan juoksemaan pystyisi. Nimestä ja lajista tuli mieleen takavuosien hiihtäjäsuuruus Pertti Teurajärvi. Kävi ilmi, että latu on nimetty juuri hänen mukaansa. Jäi selvittämättä, elääkö Pertti edelleen Kolarissa, mutta on ainakin syntynyt siellä. Tämä on tärkeimmästä päästä ei-tärkeää tietoa.

Ylivertaisen sivistyksen tunteen vallassa käväisin Kolarinsaaren uimarannalla toteamassa Muonionjoen veden olevan kylmää ja juhannushäiden olevan alkamassa viereisellä vanhalla puukirkolla. Eväiden hankinnan ja jäätelönsyönnin jälkeen ajoin asemalle. Auton lastaus tapahtui puoli seitsemän aikoihin ja lähtö reilun tunnin kuluttua siitä. Rata on sähköistetty vain Kemiin saakka, joten alkumatka taitettiin diesel-veturin perässä.

Lauantaina 20.6., juhannuspäivänä, kävin ravintolavaunussa hörppimässä ison kupillisen kahvia kun juna liikkui vielä jossain Eppu Normaalin valtakunnassa. Viimeinen kesä on käynnissä, joten hattu päästä tuon uran ja tuotannon edessä. Juna pysähtyi Tampereellla seitsemän jälkeen jättäen asemalle kolme vaunullista autoja ja osan matkustajista. Jäljelle jääneet jatkoivat Helsinkiin. Ennen kotiutumista kiertelin hiukan Tampereen suunnalla ja pistäydyin tietenkin myös Urjalan Kortejärvellä.

Retki onnistui likimain täydellisesti ja paransi edellisen pohjoisen retken jättämät haavat aivan kokonaan. Juhannuksen viettoon on nyt kahtena vuonna peräkkäin kuulunut erikoisia retkiä vähän perusiltapäiväjuttuja etäämmälle. Viime vuonna listalle lisättiin aasianpääskykahlaaja ja kiharapelikaani, nyt hienoisesti kevyemmät arokotka ja pilkkaniska. Minulle sopii aivan hyvin, että, juhannukset jatkuvat tällaisina.

Näillä jaksaa taas hyvin kohti syksyä.

Olisiko syytä kaiken muun lisäksi raahata läppäriä mukana näillä retkillä? Joskun sellainen on ollut mukana, mutta se on vain lojunut jossain enkä muista rakkinetta avanneeni kuin yhden kerran kartan katselun takia. Nykyään tämä hoituu aika sujuvasti kännykällä, joten ehkä läppärit jäävät jatkossakin kotiin. Riittävä määrä muistikortteja pitää huolen tallennustarpeista, mutta tällaisissa tilanteissa tietokoneesta saattaisi olla apua. Toisaalta jos olisin katsonut kuvat heti enkä alkanut kuvata uusia tilanteita, laji olisi luultavasti selvinnyt jo paikan päällä.

Tiiralokista alkaa näillä meriiteillä muodostua jonkin sortin nemesislaji, mutta aina jotain uusiakin juttuja sentään tapahtuu. Ruusulokin missaaminen ei ole kovin iso asia, koska olen sellaisen jo kahteen otteeseen nähnyt. Sen sijaan Utsjoen Ailiggaan risteyksessä laulanut lapinuunilintu harmittaa aika kovin. Juuri lapinuunilinnun takia matkaa taitettiin toisinaan ikkunat auki ja vähän väliä pysähdellen. Juuri tuossa ei pysähdytty vaikka Ailiggaalla käytiinkin. Jos tuo olisi tapahtunut tuntia myöhemmin tai olisin viipynyt tunturissa pidempään, tilanne voisi olla toinen. No jos ja jos. Noin ei nyt vain käynyt ja sillä hyvä. Ja olisihan tuon voinut käydä bongaamassa vielä Karigasniemeltäkin jos olisi tarpeeksi kiinnostanut. Samalla olisi tietenkin voinut vielä kerran käydä xema-paikallakin ja vaikka missä, mutta niin ei nyt vain tapahtunut.

Toinen aika kovin kaivertava laji on Kuusamon arokotka. Jos olisin ollut liikkeellä yksin, se olisi hoitunut elislistalle, mutta tämä on taas jossittelua. Tuotakaan ei tapahtunut ja eteenpäin pitää mennä ja taakse tietenkin hiukan vilkulla, mutta entinen on entistä ja vain nykyisyydessä on mahdollista olla.

Retki tuotti erityisesti kuntapinnoja, kaikkiaan 533, koska en ole niitä aiemmin juuri kirjannut. En ole varma jatkostakaan, mutta ainakin tällä retkellä niitä merkkasin. Retkipinnoja kertyi kaikkineen 144. Ei mikään suuri määrä, mutta sellaista ei tavoiteltu ja jos olisin bongannut perusteellisemmin, tai edes vähän, lista olisi varmasti kymmeniä lajeja pidempi. Norjan puolen eliksiä kertyi kuusitoista, kokonaismäärän noustua nyt lukemaan 106. Muutamia Suomen puolen vuodareita, ja lukuisasti Norjan vastaavia tietenkin kertyi, mutta niitä kertyy sen verran kuin on kertyäkseen. En vakavalla mielellä ole näitä kerännyt milloinkaan. Tokihan ne pitää laskea, mutta se on aivan eri asia.

Tätä kirjoitettaessa niin Kuusamon arokotka kuin Enontekiön pilkkaniskakin ovat edelleen paikalla. Pilkkaniskaa en pidä realistisena, mutta kotka saattaa hyvinkin olla viettämässä kesäänsä Kuusamon kaatopaikalla. Mikäli se pysyy siellä loppuviikkoon saakka, saatan aloittaa juhannuksen vieton Kuusamoon suuntautuvalla retkellä.

Välttävästi sujuneista bongauksista huolimatta tulen jatkamaan pohjoisen retkiä. Kun tyynenä kesäyönä katselee Isonkivenvaaran päältä aukeavaa näkymää, hylsyt menettävät merkityksensä. Pinnoilla tai niiden puutteella ei ole väliä. On vain hiljainen autius, jota kapustarintojen piippaukset pilkkovat ikuisuuden tai sekunnin pätkiin. Noita hetkiä lähden poimimaan.

Matkalla kilahti ensin hälytys taigauunilinnusta Kemijärvellä ja vain hiukan myöhemmin selvisi, että Kuusamossa on arokotka. Selkävaivaisen matkatoverin kanssa tuollainen koukkaus ei tullut kyseeseen, yksin olisin posottanut nilkka suorana Kuusamoon. Tämäkään ei vielä riittänyt vaan vielä hetken kuluttua ilmoitettiin pilkkaniskasta Enontekiössä. Kun vielä tiiralokkikin oli taas hyvin esillä, pitäisi olla joka paikassa samaan aikaan. Käytännössä ainoa mahdollinen olinpaikka oli juuri siinä, missä nyt olin eli ajamassa kohti Liminkaa ja aiemmin varattua majoitusta. Onko tämä retki jotenkin noiduttu?

Lumijoella oli laulanut etelänsatakieli jo viikon päivät, mutta kai sekin oli jatkuvaa sadetta jonnekin paennut. Päätin kovasta tuulesta huolimatta lähteä heti Lumijoelle. Iltakuudelta ei vielä mikään paras mahdollinen satakielien lauluaika, mutta sade oli päättynyt ja aurinkokin pilkisti silloin tällöin pilven takaa. Ehkä se innostaisi laulupuuhiin.

Olin kuulevinani satakielimäistä kloksutusta heti kohteeseen saavuttuani, mutta seuraavan puolituntisen areenaa piti hallussaan lehtokerttu. Kalasataman alue oli yllättävän suojainen ja likimain myrskylukemissa puhaltanut tuuli ei siellä tuntunut juuri lainkaan, joten kertun oli hyvä luritella.

Noin puolen tunnin odottelun jälkeen satakieli lauloi ensimmäisen vajaan säkeen. Hetken päästä toisen. Yritin nauhoittaa näitä, mutta lintu oli äänessä niin harvoin ja niin lyhyesti kerrallaan, että siitä ei tullut oikein mitään. Dokumentoimatta jäi tämäkin elis, mutta sellainen siitä sentään syntyi.

Tästä sai sentään hiukan salvaa pettymysten teräketjun hiertämiin.

Lauantaina 13.6. arokotka oli edelleen paikalla, mutta tästä tuli tieto vasta lähempänä puolta päivää. Ajelimme kasitietä etelään silloin tällöin pysähdellen. Jyväskylän kautta kulkeva reitti olisi ollut hiukan lyhyempi ja ennen kaikkea nopeampi, koska selkäleikkauksen viime syksynä läpi käyneelle matkatoverilleni pitkät istumajaksot eivät tehneet hyvää.

Halusin kuitenkin mennä kasitien reittiä, koska minulla oli Vaasasta yksi ainoa lintuhavainto jostain muutaman vuoden takaa kaikissa suomen kunnissa suoritettavan havainnon projektin johdosta. Olen toki ollut Vaasan alueella sen jälkeenkin, mutta eipä ole tullut kirjattua mitään muita havaintoja. Ja tilanne oli sama myös Vaasan naapurikunta Maalahden kohdalla. Tällä kierroksella pystyi hoitamaan kaksi ”ongelmaa” yhdellä ja samalla kerralla.

Vaasassa oli käynnissä jokin formulavenekilpailu. Pidimme pienen tauon ja seurasimme sitä. Joitain kuviakin syntyi. Fokus ei siirtynyt veneurheilun puolelle, joten nämä ovat enemmänkin heittolaukauksia kuin varsinaisia valokuvia, joissa olisi mietitty kuvakulmia tai näkymiä.

Matkalla Maalahteen, ajauduimme Söderfjärdenin liepeille. Pitihän siellä meteorikeskuksella päästä käymään. Yllätys oli suuri kun tapasimme siellä puoliviikosta Pulmankijärven ylängöllä kohtaamamme pariskunnan. Kertoivat nähneensä niittysuohaukkakoiraan saalistulennossa noin varttia aiemmin, mutta sen kadonneen jonnekin. Jonkin aikaa pelloille katseltuani totesin kohdanneeni jälleen uuden läheltä piti-tilanteen. Niitä on tällä matkalla riittänyt, mutta onneksi tämä nyt ei ollut mikään pyggeä kummallisempi laji.

Saavuimme Nakkilassa nautitun viimeisen aterian jälkeen kotiin joskus iltakuuden jälkeen. Heti kamojen purkamisen jälkeen aloin käydä läpi retken kuvia. Erityisen kiinnostavia olivat Hamningbergin kahlaajarannalta kertyneet otokset. Aluksi epämääräiset kuvat paljastuivat merisirreiksi, mutta sitten. Pam! Siinä oli kokonainen sarja valkoperäsirrin kuvia. Joskus antaa, joskus ottaa. Ilmeisesti siis löysin linnun, mutta koska määritys ”hiukan” venyi, havainto meni oikeutetusti muiden nimiin.

Seuraavalla kerralla sitten hiukan skarpimmin, mutta tämäkin retki kuitenkin päättyi ihan mukavissa merkeissä. Arki jatkuu taas huomenna.

Noin sadan kilometrin matka Karigasniemeltä taittuu Varangin ylängön tapaan aika pitkälti tunturikoivukanjonia pitkin. Lähempänä Lakselviä maisema avautuu ja muuttuu karummaksi. Lakselvin jälkeen ajetaan jokunen kilometri vuonon rantaa kunnes saavutetaan ensimmäiset varsinaiset tarkkailupisteet. Niitä on useampia, mutta alueen suuren koon takia, kaikissa ollaan aika kaukana rannan läheisyydessä viihtyvistä linnuista.

Alueen pohjoislaidalla, korkean törmän päälle on rakennettu tarkkailukoju, joka tällä kerralla sattui olemaan jonkin koululaisryhmän käytössä. Saattoi olla joku muukin, mutta koululaisiksikin olisivat käyneet. Kaukana vuoren rinteellä vaelsi toinen, hiukan suurempi ryhmä, joka ilmeisesti pysähtyi rinteelle nauttimaan eväitä tai jotain vastaavaa.

Lähiryhmän nuorista joku tuli sanomaan norjaksi jotain ja jäi odottamaan reaktiotani. Kerroin englanniksi, etten ymmärrä norjaa ja yhteinen kieli oli löytynyt. He pyysivät saada katsoa kaukoputkellani, johon tietysti suostuin. Jalkaa piti hiukan madaltaa, mutta sen jälkeen kaikki halukkaat pääsivät katsomaan. En osaa sanoa näkikö kukaan mitään, sillä putki tuntui sojottavan milloin minnekin eikä yksikään tuntunut ymmärtävän fokusrenkaan toimintaa lainkaan.

Kohta joku tiedusteli mistä tulemme kun emme puhu norjaa. Kun kerroin asuvamme eteläisessä Suomessa, tyttö ei jäänyt sanattomaksi. Aa Finland, yksi, kaksi! Kveenialueella joku on saattanut joskus jotain suomeksi sanoa. Tuskin suomen kieli ainakaan kaikissa norjalaisissa peruskouluissa kuuluu oppiaineisiin. Mukava tapaaminen nuorten norjalaisten kanssa vaikka muutamat pojat ajoitellen kalalokkeja kiivaammin ulvoivatkin. Ja löytyi alueelta lopulta yksi kiljuhanhikin.

Vuononpohjan maisemat ovat hienoja, Lakselv Grill tarjoili erinomaisen hampurilaisaterian ja sää oli taas mitä mainioin. Karigasniemen suuntaan saattoi palata hyvillä mielin vaikka itse kohde hanhimielessä pienen pettymyksen tuottikin.

Iltapäivällä kiertelimme Karigasniemen alueen pikkuteitä ja kävimme Piesjängän reunalla. Hotellilla nautitun illallisen jälkeen retki olikin kotimatkaa vaille tehty.