Peto kökötti kuulemma jossain katveessa, mutta hyvinhän se paikalle ehdittyäni näkyi. Ei aivan kokonaan, mutta vilaus päälakea silloin tällöin sentään. Siis silloin kun yksikään alueella laiduntavista lehmistä ei sattunut seisomaan edessä. Kiljukotka oli vakiintunut työmääritykseksi ja aiemman skouppikuvan ja päälaen vaalean värin ansiosta rohkeimmat uskalsivat varovasti kuiskata: fulvescens.

Lintu käänteli päätään aina puoli kahdeksaan saakka, jolloin se otti hiukan ilmaa siipiensä alle ja lennähti parin sadan metrin päähän keloon tarkkailuasemiin. Lennon aikana onnistuin ottamaan muutaman suttuisen kuvan. Siipien alapinnan sävyt jäävät täysin kateisiin, värien kanssa on muutenkin vähän niin ja näin, eikä etäisyyden ja lämpöväreilyn ansiosta terävyyskään aivan parasta luokkaa ole.

Kuvista kuitenkin mielestäni selviää laji riittävällä varmuudella ja myös se, että kyseessä on enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin fulvescens. Vatsapuoli on erikoisen vaalea, mutta huhupuheiden mukaan tuollaisiakin värimalleja on olemassa. Ehkä niitä vain ei ole dokumentoitu kovin monia, koska en ole onnistunut sellaisten kuvia löytämään. Monta muutakin asiaa on näkemättä.

Pidin tätä oikein mukavana tapana viettää helteisen ja sateisen viikonlopun loppua varsinkin kun juuri illalla ei sattunut satamaan.

Torstaina 18.6. onnistuin saamaan työt sellaiseen malliin, että pääsin reissuun jo hiukan puolen päivän jälkeen. Olin varautunut yöpymään autossakin, mutta koska pääsin matkaan oletettua aiemmin, valitsin ihan oikean majapaikan.

Kahdeksansadan kilometrin taival ottaa aikansa ja jo ennen puoltaväliä kyseenalaistin kaiken. En pelkästään matkaa vaan koko harrastuksen, sen parissa parhaillaan touhuamani alalajin ja loppuelämäni tarkoituksen. Tämä on tylsää.

Kajaanissa suoritetun yhden pysähdyksen mallilla saavutin kaatopaikan joskus puoli kymmenen aikoihin. Aikani karttaa ja kulkujärjestelyjä ihmetellen löysin oikean hiekkakasakentän, mutta katselusuunnan kanssa oli edelleen haasteita. Kotkanmentäviä koloja tuntui löytyvän vähän joka puolelta, eikä se ollut näkyvissä.

Aikani kiikaroituani löysin petolinnun istumassa kaukana tolpan päässä. Tuo ei ole arokotka, eikä kotka ollenkaan. Sitten sekin katosi. Kuvista selvisi myöhemmin, että lintu oli haarahaukka. Jatkoin skannailua ja pystytin kaukoputkenkin. Joutaahan tässä odotellakin jos lintu on jossain muualla käymässä. Ei kai se nyt tässä vaiheessa kokonaan lähtisi, koska muutama tunti aiemmin oli vielä havaittu. Eihän.

Löysin kaukoputkella kotkan kantokasan päällä. Nyt näytti paremmalta. Jopa aivan oikealta. Arokotka hymyili pitkä keltainen suupieli loistaen. Suupieli näyttää paistavan aika kauas tällaisella paikallaan pysyvällä linnulla, mutta lennosa nähtynä on luultavasti käyttökelvoton tuntomerkki. Se saattaa olla kelvoton myös tällaisella ”istuvalla” linnulla, sillä nyttemmin tuon suhteen on havaittu alalaji- ja pesimäaluekohtaista vaihtelua.

Olin katsonut kyseisen kasan moneen kertaan, koska se oli siinä havaittu aiemminkin. Olisiko sitten ollut jossain laen takana tai vaikka ihan esilläkin, mutta vasta noin vartin operoinnin jälkeen sen hoksasin. Yritin hiukan jotain dokumentoinnin tapaista ja juhlistin tilannetta eliskebabilla. Nukkumaan.

Valitsemassani majoitusliikkeessä aamupala tarjoiltiin aamuseitsemästä alkaen. Tämä on erona moniin pohjoisempiin ja pienempiin laitoksiin, jossa aamiaista saa vasta kahdeksalta ja pahimmissa paikoissa pitää odottaa yhdeksäänkin, jolloin pitäisi oikeastaan olla jo palaamassa päivän ensimmäiseltä retkeltä. Tämä käy hyvin jos viipyy samassa paikassa pidempään, mutta one-night-stand…siis yhden yön viipymien kohdalla tällainen on hankalaa. Eihän aamupalalla käynti mikään pakkorituaali ole ja joskus olen nuo ohittanutkin, mutta tästä ei ole tarjolla taloudellista hyvitystä ja elimistön käynnistymiseen tarvitaan muutaman mukillinen kahvia.

Perjantain 19.6. kohde, Peltojärvi, sijaitsee Enontekiöllä, jonne on paljon matkaa. Etäisyys on silti huomattavasti pienempi kuin on Forssasta Kuusamoon. Nyt pysähtelin hiukan useammin ja saavutin Peltojärven alkuiltapäivästä yhden aikoihin. Pilkkaniska kellui ja sukelteli lähellä vastarantaa, reilun kilometrin päässä. Se löytyi käytännössä heti kun vain ehdin kääntää putken oikeaan suuntaan, mutta skouppiadapterin noutamisen aikana lintu katosi. Kesti varmaan vartin ennen kuin löysin sen uudestaan. Missä mahtoi olla? Siis minun huomiokykyni, lintu luultavasti oli koko ajan samalla alueella. Siinä se sitten taas kohta sukelteli.

Sitten pilkkaniska kävi nukkumaan ja skouppauskin tuotti vain huonoa kuvaa aalloilla kelluvasta mustasta möykystä muiden aalloilla kelluvien mustien möykkyjen seassa. Takki alkoi olla tyhjä. Retki oli torstaina muotoiltu tällaiseksi ja se oli toteutunutkin täysin suunnitelman mukaan. Kaksi elistä reilussa puolessa vuorokaudessa oli täsmälleen se, mitä lähdin hakemaan ja se oli nyt toteutunut. Kuusamossa olisi ollut tarjolla lapinuunilintua ja muualla jotain muuta, mutta päätin keskittyä vain juuri näihin elisyksilöihin.

Seuraavaksi piti keksiä, miten retki jatkuisi sillä Enontekiöllä ja koko Lapissa oli aivan liikaa hyttysiä ja muita öttiäisiä, että viipyisin täällä yhtään pidempään kuin on tarpeen. Ajaisinko Rovaniemelle vai pyrkisinkö Liminkaan asti? Viitisensataa kilometriä juuri ajaneena, toinen samanmoinen ei oikein innostanut, mutta Limingan nurkilla olisi töyhtökiurujakin. Rovaniemeltä pääsisin ehkä autojunalla Tampereelle, missä ei ole töyhtökiurua, mutta saattaisin ehtiä vielä juhannuksen aikana yölaulajaretkelle.

Hetkinen. Eikös autojuna tulekin Kolariin? Ehkä se silloin lähteekin sieltä? Mutta jos lähtee, ei siellä kuitenkaan tilaa ole ja varmaan ajavat juhannuksena vähemmän vuorojakin. Väärin, aivan väärin. VR:n sähköinen myyntipalvelu kertoi, että illalla Kolarista lähtee juna, autolle löytyy tilaa ja kuskillekin nukkumahytti. Varasin nuo, valuin pikkuhiljaa 150 kilometriä Kolariin ja ehdin tutustua hiukan siihenkin.

Urheilukentän läheltä lähti Teuran lenkki. Se näytti valaistulta hiihtoladulta, eikä soisessa kivikossa nilkkojaan katkomatta ainakaan juoksemaan pystyisi. Nimestä ja lajista tuli mieleen takavuosien hiihtäjäsuuruus Pertti Teurajärvi. Kävi ilmi, että latu on nimetty juuri hänen mukaansa. Jäi selvittämättä, elääkö Pertti edelleen Kolarissa, mutta on ainakin syntynyt siellä. Tämä on tärkeimmästä päästä ei-tärkeää tietoa.

Ylivertaisen sivistyksen tunteen vallassa käväisin Kolarinsaaren uimarannalla toteamassa Muonionjoen veden olevan kylmää ja juhannushäiden olevan alkamassa viereisellä vanhalla puukirkolla. Eväiden hankinnan ja jäätelönsyönnin jälkeen ajoin asemalle. Auton lastaus tapahtui puoli seitsemän aikoihin ja lähtö reilun tunnin kuluttua siitä. Rata on sähköistetty vain Kemiin saakka, joten alkumatka taitettiin diesel-veturin perässä.

Lauantaina 20.6., juhannuspäivänä, kävin ravintolavaunussa hörppimässä ison kupillisen kahvia kun juna liikkui vielä jossain Eppu Normaalin valtakunnassa. Viimeinen kesä on käynnissä, joten hattu päästä tuon uran ja tuotannon edessä. Juna pysähtyi Tampereellla seitsemän jälkeen jättäen asemalle kolme vaunullista autoja ja osan matkustajista. Jäljelle jääneet jatkoivat Helsinkiin. Ennen kotiutumista kiertelin hiukan Tampereen suunnalla ja pistäydyin tietenkin myös Urjalan Kortejärvellä.

Retki onnistui likimain täydellisesti ja paransi edellisen pohjoisen retken jättämät haavat aivan kokonaan. Juhannuksen viettoon on nyt kahtena vuonna peräkkäin kuulunut erikoisia retkiä vähän perusiltapäiväjuttuja etäämmälle. Viime vuonna listalle lisättiin aasianpääskykahlaaja ja kiharapelikaani, nyt hienoisesti kevyemmät arokotka ja pilkkaniska. Minulle sopii aivan hyvin, että, juhannukset jatkuvat tällaisina.

Näillä jaksaa taas hyvin kohti syksyä.

Olisiko syytä kaiken muun lisäksi raahata läppäriä mukana näillä retkillä? Joskun sellainen on ollut mukana, mutta se on vain lojunut jossain enkä muista rakkinetta avanneeni kuin yhden kerran kartan katselun takia. Nykyään tämä hoituu aika sujuvasti kännykällä, joten ehkä läppärit jäävät jatkossakin kotiin. Riittävä määrä muistikortteja pitää huolen tallennustarpeista, mutta tällaisissa tilanteissa tietokoneesta saattaisi olla apua. Toisaalta jos olisin katsonut kuvat heti enkä alkanut kuvata uusia tilanteita, laji olisi luultavasti selvinnyt jo paikan päällä.

Tiiralokista alkaa näillä meriiteillä muodostua jonkin sortin nemesislaji, mutta aina jotain uusiakin juttuja sentään tapahtuu. Ruusulokin missaaminen ei ole kovin iso asia, koska olen sellaisen jo kahteen otteeseen nähnyt. Sen sijaan Utsjoen Ailiggaan risteyksessä laulanut lapinuunilintu harmittaa aika kovin. Juuri lapinuunilinnun takia matkaa taitettiin toisinaan ikkunat auki ja vähän väliä pysähdellen. Juuri tuossa ei pysähdytty vaikka Ailiggaalla käytiinkin. Jos tuo olisi tapahtunut tuntia myöhemmin tai olisin viipynyt tunturissa pidempään, tilanne voisi olla toinen. No jos ja jos. Noin ei nyt vain käynyt ja sillä hyvä. Ja olisihan tuon voinut käydä bongaamassa vielä Karigasniemeltäkin jos olisi tarpeeksi kiinnostanut. Samalla olisi tietenkin voinut vielä kerran käydä xema-paikallakin ja vaikka missä, mutta niin ei nyt vain tapahtunut.

Toinen aika kovin kaivertava laji on Kuusamon arokotka. Jos olisin ollut liikkeellä yksin, se olisi hoitunut elislistalle, mutta tämä on taas jossittelua. Tuotakaan ei tapahtunut ja eteenpäin pitää mennä ja taakse tietenkin hiukan vilkulla, mutta entinen on entistä ja vain nykyisyydessä on mahdollista olla.

Retki tuotti erityisesti kuntapinnoja, kaikkiaan 533, koska en ole niitä aiemmin juuri kirjannut. En ole varma jatkostakaan, mutta ainakin tällä retkellä niitä merkkasin. Retkipinnoja kertyi kaikkineen 144. Ei mikään suuri määrä, mutta sellaista ei tavoiteltu ja jos olisin bongannut perusteellisemmin, tai edes vähän, lista olisi varmasti kymmeniä lajeja pidempi. Norjan puolen eliksiä kertyi kuusitoista, kokonaismäärän noustua nyt lukemaan 106. Muutamia Suomen puolen vuodareita, ja lukuisasti Norjan vastaavia tietenkin kertyi, mutta niitä kertyy sen verran kuin on kertyäkseen. En vakavalla mielellä ole näitä kerännyt milloinkaan. Tokihan ne pitää laskea, mutta se on aivan eri asia.

Tätä kirjoitettaessa niin Kuusamon arokotka kuin Enontekiön pilkkaniskakin ovat edelleen paikalla. Pilkkaniskaa en pidä realistisena, mutta kotka saattaa hyvinkin olla viettämässä kesäänsä Kuusamon kaatopaikalla. Mikäli se pysyy siellä loppuviikkoon saakka, saatan aloittaa juhannuksen vieton Kuusamoon suuntautuvalla retkellä.

Välttävästi sujuneista bongauksista huolimatta tulen jatkamaan pohjoisen retkiä. Kun tyynenä kesäyönä katselee Isonkivenvaaran päältä aukeavaa näkymää, hylsyt menettävät merkityksensä. Pinnoilla tai niiden puutteella ei ole väliä. On vain hiljainen autius, jota kapustarintojen piippaukset pilkkovat ikuisuuden tai sekunnin pätkiin. Noita hetkiä lähden poimimaan.

Matkalla kilahti ensin hälytys taigauunilinnusta Kemijärvellä ja vain hiukan myöhemmin selvisi, että Kuusamossa on arokotka. Selkävaivaisen matkatoverin kanssa tuollainen koukkaus ei tullut kyseeseen, yksin olisin posottanut nilkka suorana Kuusamoon. Tämäkään ei vielä riittänyt vaan vielä hetken kuluttua ilmoitettiin pilkkaniskasta Enontekiössä. Kun vielä tiiralokkikin oli taas hyvin esillä, pitäisi olla joka paikassa samaan aikaan. Käytännössä ainoa mahdollinen olinpaikka oli juuri siinä, missä nyt olin eli ajamassa kohti Liminkaa ja aiemmin varattua majoitusta. Onko tämä retki jotenkin noiduttu?

Lumijoella oli laulanut etelänsatakieli jo viikon päivät, mutta kai sekin oli jatkuvaa sadetta jonnekin paennut. Päätin kovasta tuulesta huolimatta lähteä heti Lumijoelle. Iltakuudelta ei vielä mikään paras mahdollinen satakielien lauluaika, mutta sade oli päättynyt ja aurinkokin pilkisti silloin tällöin pilven takaa. Ehkä se innostaisi laulupuuhiin.

Olin kuulevinani satakielimäistä kloksutusta heti kohteeseen saavuttuani, mutta seuraavan puolituntisen areenaa piti hallussaan lehtokerttu. Kalasataman alue oli yllättävän suojainen ja likimain myrskylukemissa puhaltanut tuuli ei siellä tuntunut juuri lainkaan, joten kertun oli hyvä luritella.

Noin puolen tunnin odottelun jälkeen satakieli lauloi ensimmäisen vajaan säkeen. Hetken päästä toisen. Yritin nauhoittaa näitä, mutta lintu oli äänessä niin harvoin ja niin lyhyesti kerrallaan, että siitä ei tullut oikein mitään. Dokumentoimatta jäi tämäkin elis, mutta sellainen siitä sentään syntyi.

Tästä sai sentään hiukan salvaa pettymysten teräketjun hiertämiin.

Lauantaina 13.6. arokotka oli edelleen paikalla, mutta tästä tuli tieto vasta lähempänä puolta päivää. Ajelimme kasitietä etelään silloin tällöin pysähdellen. Jyväskylän kautta kulkeva reitti olisi ollut hiukan lyhyempi ja ennen kaikkea nopeampi, koska selkäleikkauksen viime syksynä läpi käyneelle matkatoverilleni pitkät istumajaksot eivät tehneet hyvää.

Halusin kuitenkin mennä kasitien reittiä, koska minulla oli Vaasasta yksi ainoa lintuhavainto jostain muutaman vuoden takaa kaikissa suomen kunnissa suoritettavan havainnon projektin johdosta. Olen toki ollut Vaasan alueella sen jälkeenkin, mutta eipä ole tullut kirjattua mitään muita havaintoja. Ja tilanne oli sama myös Vaasan naapurikunta Maalahden kohdalla. Tällä kierroksella pystyi hoitamaan kaksi ”ongelmaa” yhdellä ja samalla kerralla.

Vaasassa oli käynnissä jokin formulavenekilpailu. Pidimme pienen tauon ja seurasimme sitä. Joitain kuviakin syntyi. Fokus ei siirtynyt veneurheilun puolelle, joten nämä ovat enemmänkin heittolaukauksia kuin varsinaisia valokuvia, joissa olisi mietitty kuvakulmia tai näkymiä.

Matkalla Maalahteen, ajauduimme Söderfjärdenin liepeille. Pitihän siellä meteorikeskuksella päästä käymään. Yllätys oli suuri kun tapasimme siellä puoliviikosta Pulmankijärven ylängöllä kohtaamamme pariskunnan. Kertoivat nähneensä niittysuohaukkakoiraan saalistulennossa noin varttia aiemmin, mutta sen kadonneen jonnekin. Jonkin aikaa pelloille katseltuani totesin kohdanneeni jälleen uuden läheltä piti-tilanteen. Niitä on tällä matkalla riittänyt, mutta onneksi tämä nyt ei ollut mikään pyggeä kummallisempi laji.

Saavuimme Nakkilassa nautitun viimeisen aterian jälkeen kotiin joskus iltakuuden jälkeen. Heti kamojen purkamisen jälkeen aloin käydä läpi retken kuvia. Erityisen kiinnostavia olivat Hamningbergin kahlaajarannalta kertyneet otokset. Aluksi epämääräiset kuvat paljastuivat merisirreiksi, mutta sitten. Pam! Siinä oli kokonainen sarja valkoperäsirrin kuvia. Joskus antaa, joskus ottaa. Ilmeisesti siis löysin linnun, mutta koska määritys ”hiukan” venyi, havainto meni oikeutetusti muiden nimiin.

Seuraavalla kerralla sitten hiukan skarpimmin, mutta tämäkin retki kuitenkin päättyi ihan mukavissa merkeissä. Arki jatkuu taas huomenna.

Noin sadan kilometrin matka Karigasniemeltä taittuu Varangin ylängön tapaan aika pitkälti tunturikoivukanjonia pitkin. Lähempänä Lakselviä maisema avautuu ja muuttuu karummaksi. Lakselvin jälkeen ajetaan jokunen kilometri vuonon rantaa kunnes saavutetaan ensimmäiset varsinaiset tarkkailupisteet. Niitä on useampia, mutta alueen suuren koon takia, kaikissa ollaan aika kaukana rannan läheisyydessä viihtyvistä linnuista.

Alueen pohjoislaidalla, korkean törmän päälle on rakennettu tarkkailukoju, joka tällä kerralla sattui olemaan jonkin koululaisryhmän käytössä. Saattoi olla joku muukin, mutta koululaisiksikin olisivat käyneet. Kaukana vuoren rinteellä vaelsi toinen, hiukan suurempi ryhmä, joka ilmeisesti pysähtyi rinteelle nauttimaan eväitä tai jotain vastaavaa.

Lähiryhmän nuorista joku tuli sanomaan norjaksi jotain ja jäi odottamaan reaktiotani. Kerroin englanniksi, etten ymmärrä norjaa ja yhteinen kieli oli löytynyt. He pyysivät saada katsoa kaukoputkellani, johon tietysti suostuin. Jalkaa piti hiukan madaltaa, mutta sen jälkeen kaikki halukkaat pääsivät katsomaan. En osaa sanoa näkikö kukaan mitään, sillä putki tuntui sojottavan milloin minnekin eikä yksikään tuntunut ymmärtävän fokusrenkaan toimintaa lainkaan.

Kohta joku tiedusteli mistä tulemme kun emme puhu norjaa. Kun kerroin asuvamme eteläisessä Suomessa, tyttö ei jäänyt sanattomaksi. Aa Finland, yksi, kaksi! Kveenialueella joku on saattanut joskus jotain suomeksi sanoa. Tuskin suomen kieli ainakaan kaikissa norjalaisissa peruskouluissa kuuluu oppiaineisiin. Mukava tapaaminen nuorten norjalaisten kanssa vaikka muutamat pojat ajoitellen kalalokkeja kiivaammin ulvoivatkin. Ja löytyi alueelta lopulta yksi kiljuhanhikin.

Vuononpohjan maisemat ovat hienoja, Lakselv Grill tarjoili erinomaisen hampurilaisaterian ja sää oli taas mitä mainioin. Karigasniemen suuntaan saattoi palata hyvillä mielin vaikka itse kohde hanhimielessä pienen pettymyksen tuottikin.

Iltapäivällä kiertelimme Karigasniemen alueen pikkuteitä ja kävimme Piesjängän reunalla. Hotellilla nautitun illallisen jälkeen retki olikin kotimatkaa vaille tehty.

Pulmankijärven ylängöllä näkyi edelleen laulava lapinkirvinen ja pikkukuovit pulisivat. Sää oli ehkä morsiantakin parempi. Joku etäinen kihu tarkasteli ympäristöään. Kyllä täällä nyt kelpaa olla. Talveksi voi hyvin lähteäkin merille.

Ennen Utsjokea pysähdyimme usein. Pysähtelyn tarkoituksena oli parantaa lapinuunilinnun löytämisen todennäköisyyttä. Varmasti se sitä tekikin, mutta ei tietenkään nostanut sitä lähellekään sataa prosenttia. Tenossa oli rauhallista niin virran kuin virrassa viihtyvien lintujenkin osalta. Norjan puolen pelloillakaan ei näkynyt minkäänlaista elämää. Utsjoen Ailiggaalta löytyi lapinsirkkuja ja niittykirvisiä, mutta keräkurmitsojen liikkeelle lähtöä en jaksanut odotella tarpeeksi kauan.

Kulkulupaa ei aluksi meinattu myöntää lainkaan, mutta kun kerroimme jo käyneemme ylhäällä, raha kuitenkin kelpasi. Luvan epäämisen syynä oli rinteen puolivälin muuntajatyömaa, mutta se oikeastaan vain helpotti kulkemista, koska tie oli työmaalle saakka erittäin hyvässä kunnossa. Jostain syystä poroportti oli jätetty auki emmekä uskaltaneet sitä sulkeakaan. Kylätalolla tapasimme rouvashenkilön, joka lupasi ohjeistaa tunturiin lähdössä olevaa jälkeläistöään portinsulkuun.

Voipulla maistui ja isommitta pysähdyksittä retki jatkui Karigaseniemen suuntaan. Matkalla näkyi vain peruslajeja. Pajulintuja, järripeippoja ja taisi jossain joku sinirintakin laulella. Nimettömäksi jääneen lomakylän tienvarsikahvilan pihalla liikkui todennäköisesti ikkunaan lentänyt ja itsensä loukannut järripeipponaaras. Kovin pitkää loppuelämää ei liene järkevää ennustaa.

Sama monen pysähdyksen taktiikka jatkui Karigasniemelle saakka. Linkinintien poroportilla käytiin kääntymässä, mutta itikoiden takia kuuntelukin jäi hyvin lyhyeksi. Teppanansaaressa oli käynnissä lannoitustyöt. Ei kuulunut lapuleita tälläkään stintillä, mutta sen sijaan lintutiedotukseen pamahti ilmoitus aktiivisesti laulavasta lapinuunilinnusta Utsjoen Ailiggaan tienhaarassa. Ei voi olla oikein tottakaan enää. Eikö tällä retkellä ole vieläkään nuijattu riittävästi? En kuitenkaan lähtenyt pelkän vuodarin takia ajamaan sataa kilometriä.

Guossiin ei vielä päässyt, joten nyt oli hyvä hetki lähteä katselemaan tienvartta Kaamasen suuntaan. Matka jatkui aina Giellajohkaan saakka, jossa nähtiin ruokinnalla taviokuurnanaaras. Kevätjuhlien purku oli jo hyvässä vauhdissa. Karigasniemelle palatessa näin Luomusjängällä jo toistamiseen jänkäkurppien soidinmenoja. Ilmeisesti tämä on kohtuullisen tavallinen operaatio niiden parissa vaikka aiemmin olen muuta kuvitellut. Kaksi lintua lähestyy toisiaan, mutta vain toinen kopisee. Ne lentävät pienen matkan rinnakkain ja erkaantuvat sitten. Ainakin toinen jatkaa lentoa värisevin siivin ja toinen siirtyy toisaalle. Koska en pysty katsomaan kiikarilla kuin yhteen suuntaan, en ole tietoinen sen toisen liikkeistä. Onko tässä kyse potentiaalisten puolisoiden rituaaleista vai reviiritaistelusta? Tähän saattaisi löytyä lisätietoa Pohjolan linnut värikuvin-teoksesta. Pitää vilkaista.

Basijärven päässä näkyi vain kaksi vesipääskyä, eikä lainkaan keltavästäräkkejä. Liroja ja taveja sen sijaan oli paikalla runsaammin. Sisäänkirjautumisen ja illallisen jälkeen lähdin yksin porokylään ja Piesjängälle. Siellä törmäsin sattumalta kahteen erittäin kokeneeseen vanhempaan lapinkävijään, joiden kanssa tuli turistua ainakin puolisen tuntia linnuista ja lintuharrastajista.

Lammikolla mekasti kolme punakuiria ja Piesjängällä lauloi jälleen yksi lapinsirkku. Niitä tuntuu nyt olevan reilusti näillä vakiopaikoillaan. Olisko myyrätilanne, kuivuus vai kumpikin syynä, mutta kihut hautoivat nyt jängällä. Huomasin tämän kuitenkin vasta kun niitä pörräsi ympärillä useampia. Linnut olivat kuvausetäisyydellä, mutta taivasta vasten ei juuri kummoisia kuvia synny.

Ilta alkoi olla jo pitkällä ennen kuin maltoin palata autolle, joten oli aika ajaa hotellille valmistautumaan torstain menoihin.

Matka alkoi loistavasti, sillä jossain vähän Skiippagurran yläpuolella jostain ylempää lähti tien yli lentoon kaksi sepelkyyhkyä. Ensimmäinen Norjan elis pamahti siis heti aamusta. Ajo Høyholmeniin asti on melkoisen tylsä, koska tie kulkee lähes koko matkan matalan koivikon muodostamassa kanjonissa.

Høyholmenissa sen sijaan riittää autiutta ja näkymää vähän joka suuntaan. Nytkin niemen perälle lähtevän tien varrelta lähti lentoon retken ainoaksi jäänyt suopöllö. Se lennähti ensin hiukan sivummalle, mutta autosta noustessani se siirtyi kauemmas katveeseen. Norjan eliskuovi lensi ylitse, mutta päätyi laululennossaan niin kauas, että senkään kuvaaminen ei onnistunut. Lapinsirrit surisivat huimaavasti. Hylkeitä näkyi vain muutama. Paikka on hieno, mutta tien nimismiehenkiharapinnoitus tekee kulkemisesta epämiellyttävää. Tämä saattaa olla tarkoituskin.

Komea punakuiriparvi ilmestyi jostain ja katosi yhtä jonnekin. Siinä välillä olisi syntynyt mahtavaa kuvamateriaalia kirkkaan väristen kahlaajien lentäessä havupuiden peittämää vuoren rinnettä vasten. Mutta kun ei niin ei. Kun kuvaaja on hidas ja kamera vielä hitaampi, tuloksena on muutama hyvin tylsä lentokuva, jossa taustana toimii vaaleanharmaa sadepilvi. Kun osaisi edes hiukan enemmän.

Austertanan sorsa- ja kahlaajapoukamassa oli hiljaista, mutta jossain kauempana kirjosieppo lauloi itsensä elislistalleni. Eväskahvikin maistui aamun lämmössä. Ylängöllä oli kova meno. Lapinsirkut helisivät, lapinsirrit surisivat ja yhdessä pysähdyspaikassa huomasin kiirunan korkealla kallion reunalla meitä tarkkailemassa. Pienen matkan päässä oli toinen paremmin esillä, ehkä kuvattavissakin, mutta eteenpäin oli lähdettävä.

Ennen Gednjeä tunturikihu kirjautti itsensä elislistalle. On tämä hienoa seutua. Risteysalueen lammikoilla parveili ainakin pari kuvausryhmää ja yksittäisiä lintuharrastajiakin näkyi. Eikä ihme sillä suokukkoja kulki aivan tien tuntumassa, osa tielläkin, vesipääskyt tanssahtelivat lammissa, kaakkurit korisivat, lapinsirrit surisivat ja sinirinnat rouskuttelivat. Koko laaja, karu tundra kuhisi elämää. Tämä on aivan käsittämättömän hienoa seutua kesäkuun alkupuolella. Osassa lampia on vielä jäätä, paikoitellen rinteillä on lunta, mutta samaan aikaan ilman lämpötila voi olla jo lähempänä kahta- kuin mitään muuta kymmentä.

Eräälta lammelta löytyi lapasorsapari niin ikään dokumentoiduksi Norjan lajikseni ja Kongsfjordiin päästyä riskilät keikkuivat tavalliseen tapaansa jonkin laiturihäkkyrän tapaisen systeemin päällä. Olihan siellä mustalintuja, meriharakoita ja lapinvuokkoja myös. Vejnesin niemelle ei lähdetty kävelemään.

Kjölnesin majakan pakkopysähdyksellä näkyi kiikarin läpi yksi suula, pääosin kiislojen muodostamia ruokkijunia ja muutama mustalintu. Paikallisesti havaittiin lokkeja, koskeloita ja kristallinkirkasta vettä, jossa rakkohaurukasvustot toteuttivat hypnoottisia tanssiliikkeitä nuotion liekkeihin verrattavan houkuttelevasti. Still-kuvilla ei ole arvoa tällaisen tapahtuman taltioinnissa, mutta videokuva saattaisi jossain määrin purra. Toki valokuvan mukana tallentuu mahtava värimaailma, mutta kokemuksen osalta ei juuri mitään.

Berlevågin satama-altaiden usean skannauskerran tulos oli ruusulokkimielessä xeman veroinen. Ei mitään. Tokihan monenlaista muuta löytyi, mutta varsinainen target-laji jäi puuttumaan. Avomeren puolella kellui muutaman naaraspukuisista ja yhdestä nuoresta koiraasta koostuva spektalautta, merisirrit lentelivät edestakaisin ja lapinkirvisiäkin näkyi. On hieno paikka tämäkin.

Paluumatkalla ylängön suurin into oli laantunut ja iltapäivän hehkussa kuului enää hajanaista kapustarintojen ja niittykirvisten ääntelyä. Tundra valmistautui uuteen yöttömään yöhön. ”Varma” tunturikiurupaikka muutama kilometri risteyksestä Båtsfjordin suuntaan tuotti ”vain” jokusen kihun. Aika huonoa

Matkalla ei muutenkaan tapahtunut enää juuri mitään mainittavaa. Lomakylässä lenteli törmäpääskyjä, mutta kuvaaminen ei taaskaan onnistunut. Eikä sen niin väliäkään, tärkeämpää on päästä paikoille. Kyllä niitä maalejakin joskus syntyy. Pulmankijärven suunnalla jänkäkurppa kolkotteli, punakuirit lentelivät ja pikkukuovien soidinmenot tuntuvat olevan parhaimmillaan. Pari sinirintaa piti laulukilpailua ja aurinko paistaa juuri sopivalla teholla. Lämpötila pysyy siedettävänä eikä verenimijähyönteisiä juurikaan näy. Mukavaa.

Nuorgamin osuus alkaa olla päätöksessään. Vielä yksi yö ja matka jatkuu Karigasniemen suuntaan.

Jatkoin yrityksiä xeman löytämiseksi vielä tänäänkin ja kuten ei aiemminkaan, merkkiäkään moisesta ei tälläkään kerralla näkynyt. Nessebyn kirkolta löytyi runsaasti ristisorsia dokumentoiduksi norjaelikseksi. Olen nähnyt niitä täällä aiemminkin, mutta koska havaintojärjestelmässä on ollut lokero Norjan lajeille vasta kolme vuotta, tästä syntyi elis.

Nessebyn jälkeen alkoi sade, jonka aikana pysähdyttiin ainoastaan Ekkerøyn jälkeen nurmelta löytyneen seitsenpäisen lumihanhiparven kohdalla. Saatettin vahinkopysähtyä jossain muuallakin, mutta seuraava mieleen jäänyt stoppi tapahtui Vardön pohjoisella matkailuauto-/staijialueella, jossa nautin kahvit ja eväsleipiä.

Svartnesin sateessa tapasimme minulle tuntemattoman suomalaisen oppaan, joka skannaili näytettävää pikkubussilliselle jostain Kauko-Idästä kotoisin olevalle ryhmälle, hänen sanojensa mukaan linnuista nautiskelevia harrastajia. Parrakas mies kertoi ryhmän nähneen edellisenä päivänä ruusulokin Berlevågissa. Hienoa, mutta se olisi meidän osaltamme vuorossa vasta huomenna.

Sateesta huolimatta Persfjordissa oli pakko pysähtyä useampaan otteeseen. Siellä kellui ruokkeja, kiisloja, haahkoja, alleja ja mitä kaikkea kelluikaan. Retken ainoa metsähanhi, rossicus, seisoskeli matalikossa. Lahdella olisi saattanut löytää parempiakin lajeja jos vain olisi sietänyt sadetta. Ei kiinnostanut niin paljon.

Sandfjordenilla lapinsirrit lensivät soidintaan. Helinä ja surina oli vallatonta, vaikka edelleen satoi ihan kohtuullisesti. Hamningbergin hylätty kylä pilkisti pian kuumaisemien seasta. Vielä tarkemmin kylä on hylätty ainoastaan talvisin. Sulan maan aikaan Euroopan joka kolkasta saapuvien turistien määrä on melkoinen. Joitain saattaisi käydä talvellakin jos tietä aurattaisiin.

Ensimmäinen huomiota herättänyt asia oli huussin puuttuminen. Mitäköhän tämä tarkoittaa? Parkkipaikan reunallekin oli ilmestynyt kaksi erikoisen näköistä hökötystä. Olisiko sinne rakennettu kokonaan uudet laitokset? Tämä oli tapahtunut ja lisäksi matkailuautoparkin viereen oli ilmaantunut useampi roskapönttö. Hienoa Norja! Loistavaa Båtsfjordin kunta!

Näistä huolimatta meri kuljettaa runsaasti roskaa myös tänne arktisille, erittäin herkille rannoille, ja jokin taho täälläkin sitä kerää. Rannoilla oli useita suuria roskakasoja ja kahlaajarannalla parhaillaankin pari roskankerääjää. Heitä väistäneet linnut lentelivät rauhattoman oloisina sinne ja tänne. Siirryin lähemmäs kamera mukanani. Karikukkoja, merisirrejä, pulmussirri, lapinsirrejä, … Mikä tuo yksi mahtaa olla? Otetaan kuva ja määritetään sen perusteella. Tilanne oli hektinen. Liikaa huomiota vaativia tapahtumia samaan aikaan ainakin tällaiselle kuivan sisämaan asukille. Kuvatako merisirriä, karikukkoa vai mitä. Tilaisuuksia riitti.

Eikä helpottanut yhtään kun oman ryhmäni muut edustajat alkoivat heilutella jotain jostain kauempaa. Kuvia syntyi ehkä vähän liikaakin, sillä sinne tänne hosuessa kortille kertyy suurelta osin jotain täysin kelvotonta. Täydellisessä suttukelissä ei ainakaan pokkarilla mitään taideteoksia synny, mutta elämyksiä ja kokemuksia tässä ensisijaisesti haetaankin. Niitä on mukava kuvien avulla kaivaa mielen sopukoista. Sen toteutumiseen kuvien tekninen laatu ei vaikuta mitenkään.

Lopulta koin kuvanneeni tarpeeksi. Jos rannalle naamioituisi, pääsisi varmasti parempaan lopputulokseen, mutta en koe sellaista kuvaamistapaa omakseni. Kuvilla sinällään ei ole arvoa tai merkitystä vaan niiden paino on nimenomaan dokumentoinnissa niin, että hienot tapahtumat eivät haihdu mielestä liian helposti. Palaan vanhojen kuvien pariin silloin tällöin kun se tuntuu tarpeelliselta.

Merelle tapitus kylän toisella laidalla tuotti suulia ja kiisloja. On ihan perus täällä, eri tason tapahtuma Tammelan Pyhäjärvellä. Lapinkirvinen laskeutui hetkeksi vierelle, jossain täällä on myös luotokirvisiä. Niin ja kylän lahdella kellui pari jääkuikkaakin. On tämä kyllä erityislaatuinen paikka. Jo hiukan tauonnut sade osoitti taas voimistumisen merkkejä, joten taas jäi kallioiden kiertely ja linnoitukseen tutustuminen tuonnemmaksi. Ylhäältä löytyisi varmasti ainakin kiirunoita, ehkä tunturikiurujakin, luultavasti myös mahtavia näkymiä.

Sandfjoredin pohjukassa kyselin kuulumisia ilmeisesti norjalaiselta harrastajaporukalta. Olivat nähneet kuningashaahkan kellumassa jossain ennen Persfjoridia ja myös jääkuikkia jossain aiemmin. En moisia havainnut, mutta sen Persfjorin pohjukassa huomasin kolme hyvin nuorta kaveria kiikaroimassa ympäriinsä. Olivat liikeellä Suomeen rekisteröidyllä autolla, joten todennäköisesti olisivat ryhmä, joka piippasi xemasta aiemmin.

Ja olivatkin. Tuli puhetta myös taannoisesta Tornien taistosta ja kerroin, että Hamningbergin kahlaajalahdella vaikuttaisi olevan aika hyvä meno päällä. Muutaman tunnin päästä he laittoivatkin hälyä maailmalle. Ilmoitus koski poukamaa, missä hetki sitten olin kuvaamassa kahlaajia. Nyt sieltä oli löydetty valkoperäsirri! Välittömästi mieleen palasi se määrittämättömäksi jäänyt kahlaaja, josta otin muutaman kuvan. Olivatko löytäjät juuri siitä porukasta, jolta kyselin heidän havainnoistaan? Missä kamera nyt on? Rauhattoman selaamisen aikana en löytänyt oikeita kuvia monen sadan muun seasta. Jotenkin sain suggestoitua itseni sellaiseen tilaan, että katson ne vasta kotona tietokoneella ja lopetan itsekiusaamiseni pikkuriikkisen vähäkontrastisen takanäytön kanssa.

Paluumatkalla ripotteli edelleen hiukan, eikä Ekkerøyn jääkuikkien lisäksi mitään kovin ihmeellistä näkynyt. Ei edes tiiralokkia vaikka sitä jälleen yritettettiin etsiä. Yksi päivä on aivan liian lyhyt aika tällaiseen matkaan. Siihen kuuluu korkeintaan yksi aamu eikä sen kuluessa edes ehdi varsinaisille pelipaikoille. Juuri tänään täydellinen tuhnusää saattoi hiukan auttaa aktiivisen vaiheen alkua viivästämällä. Joskus vielä käytän viikon aikaa matkaan Varangerbotnista Hamningbergiin niin, että ehdin katsoa kaiken kiinnostavan. Toisen viikon saa kulumaan Hamningbergissä ja lähivuonoilla.

Pulmankijärven ylängöllä ei näkynyt mitään mainittavaa. Nyt lepäämään huomista kaikkein pohjoisinta matkaa varten.

Juutuanvuonon pohjan tutkailu Hotelli Inarin latauspisteeltä tuotti parhaimpina havaintoina lapitiiran ja kaksi vesitasopienlentokonetta.

Tällä kerralla käynti Neljän tuulen tuvalla jäi yritykseksi, sillä varhaisen ajankohdan ansiosta se ei oletetusti ollut vielä avautunut edes siellä majoittujille. Suurella todennäköisyydellä tämän takia ei tapahtunut menetyksiä. U-käännöksen ja muutaman kilometrin paluun jälkeen matka jatkui Näätämön suuntaan. Matkalla ei turhia pysähdelty sillä hyttystilanne oli paikoin aivan karmea. Pistäytyminen Kotalahden satamassa tuotti pari liroa ja runsaasti hyttysiä matkaseuraksi.

Sevetin baarin pihalla oli joskus kesäkuun alussa havaittu idänturturikyyhky, mutta lyhyen stopin ja skannailun aikana sellaisesta ei havaittu höyhentäkään. Odotukset eivät tämän suhteen tietenkään kovin korkealla olleet, mutta ihmeitäkin tapahtuu.

Karavaanimme pysähtyi Näätämön K-marketissa poimimassa mukaan eväitä, mutta niitä ei jääty nauttimaan kovaan tuuleen vaan ne jäivät odottamaan Norjan upeita maisemia hiukan alempana samaisen joen varrella. Olisiko ollut niin, että turistikalastussesonki ei olisi vielä alkanut sillä yleensä nämä nurkat ovat pullollaan perhokalastajia.

Sør-Varangerin kunnan jäätyä taakse Varanginvuonon etelärantojen perkaaminen jatkui Nessebyn puolella muutaman suopysähdyksen jälkeen. Karlebotnista löytyivät retken ensimmäiset kahlaajat ja piekanojakin näkyi.

Aiemmin keväällä hurjaa jälkeä Tornien taiston merkeissä Jokioisten Lintupajussa tehnyt, pääkaupunkiseudulla vaikuttava junioriporukka, tai oikeammin kaksi kolmasosaa siitä vahvistettuna minulle nimeltäkin tuntemattomalla kolmannella harrastajalla, jatkoi ainakin yhtä hurjaa menoa pohjoisen retkellään. Heidän osaltaan ensimmäinen parempi löytö oli Suomen ensimmäinen lapinuunilintu 5.6. Nuvvuksen Ailiggaalla.

Nyt posse oli suorittanut Artsobservasjoner-bongauksen ja löytänyt Varangerbotnin nurkilta lähistöllä jo ainakin toista kesäänsä viettävän tiiralokin. Kävin jo viime vuonna yrittämässä sen löytämistä, mutta tulos jäi huonoksi. Nyt lintu oli havaittu lauantaina illansuussa levikkeeltä Meskelvin läheltä, noin kahden kilometrin päässä vuonon pohjukasta.

Menestys jäi tällä kerralla yhtä vaatimattomaksi kuin aiemminkin. Lintua ei löytynyt sen paremmin vuonon perältä, levikkeiltä, Nessebystä, Sáltejávriltä kuin mistään muualtakaan. Se saattoi hyvinkin kellua jossain kauempana, lentää vastaan kun siirryimme tai jotain aivan muuta, mutta sitä ei vain löytynyt tälläkään kerralla.

Skiippagurran jälkeen lekutteli ainakin pari piekanaa. Miksi niitä ei ole Suomen puolella kun Norjassa jokaisen jyrkänteen kohdalla lekuttelee vähintään yksi?

Pulmankijärveltä löytyi kalalokkeja, ylängöltä kymmenkunta tunturikihua, parikin laulavaa lapinsirkkua, kaakkuri, alleja ja muita alueen peruslajeja. Lomakeskukseen kirjautumisen ja majoittumisen jälkeen lähdimme käymään Njallavaaralla, josta löytyi kiiruna melkein heti puuttoman alueen alarajalta. Sinirinta lauleskeli jossain koivikon suojissa ja lapinsirkun helisevät säkeet ylsivät korviin voimakkaan tuulen kohinankin yli. Yöttömän yön auringossa liki äärettömän maiseman äärellä tajuaa, missä pohjoisen taika piilee. Tässä on yksi vastaus siihen miksi tänne pitää päästä uudelleen ja uudelleen.

Vielä ennen yöpuulle vetäytymistä käväisin Pulmankijärven eteläpäässä, jossa meriharakkaparvi tuotti minulle uuden Utsjoen lajin. Yritin vielä päästä perille ylängön yöaktiivisten eläinten olemassa olosta, mutta navakka tuuli teki yrityksestä aika toivottoman. Unten maille kohti ennusteiden mukaan sateen ja sumun täyttämää maanantaista Hamningbergin matkaa oli lähdettävä. Ja vielä polttoainemittarin kautta.