Huomenna mennään Korkeasaareen

Ei näin vaan heti tänään! Heinäkuun toiseksi viimeisen päivän aamu avautui hiukan sumeana ja tihkusateisenakin kun auton nokka kääntyi kohti pääkaupunkiseutua. Tiedossa oli, että Coldplay-nimisen tanssi- ja soitinyhtyeen esiintymiset olivat muuttaneet Helsingin ytimen liikennejärjestelyjä ja laittaneet raitiovaunujen kyljetkin uuteen malliin Coldsinki-panderolleineen. Siispä jotain mukavampia kiertoreittejä oli löydettävä ja keskustaan menemistä vältettävä. Onneksi jo 1970-luvulla seutukunnan päättäjät aloittivat Seututie 101:n rakentamisen. Sitä käyttäen olisi keskustan välttäminen vaivatonta.

Ensin kuitenkin oli välttämätöntä kääntyä 2-tien päästä lännen suuntaan ja suorittaa lähes pakollinen vierailu Maarin tornissa. Vesi oli korkealla, lietteet olemattomat eikä tämä sulan ajan hiljaisin vuodenaika juuri mitään juhlan aiheita Laajalahden perukoiltakaan tarjoillut. Yksinäinen kuovisirri tepasteli aivan tornin edustalla muutamien aikuisten suosirrien parvessa. Myös suokukkoja, liroja ja töyhtöhyyppiä näkyi ja muutama eri lajeja edustava haikarakin kaislikon reunoilla seisoskeli. Ei ollut syytä pitkittää matkan jatkumista.

Mustikkamaan parkkipaikka ja erityisesti tyhjä parkkiruutu löytyi helposti kellon näyttäessä vasta noin puoli kymmentä. Valtava Kruunusiltojen rakennustyömaa hallitsi saareen johtavalta sillalta avautuvaa näkymää. Sen päässä oli tilapäinen katettu rakenne, joka kulki varsinaisen työmaan yläpuolella. Olimme mahdollisesti päivän ensimmäiset vieraat, sillä kaikki muut samaan aikaan saapuvat vaikuttivat olevan lapsiperheitä, joiden matka taittui verkkaisemmin taaperoita odotellen ja rattaita työntäen.

Korkeasaaressa oli esillä dinosaurusnäyttely, jossa oli esillä parisenkymmentä luonnollisen kokoista dinosauruksen mallia. Ne mahdollisesti liikkuivat ja ääntelivätkin mutta kävimme katsomassa niitä ainoastaan ensimmäisen tunnin aikana, jolloin ne ovat hiljaisia ja arimpienkin yksilöiden helposti lähestyttävissä. Ilmeisesti ainakin otusten väritys on paljolti paleotaiteilijoiden mielikuvituksen tuotetta sillä vaikka dinosaurusfossiileja on löytynyt runsaasti, niissä ei luonnollisestikaan ole jäljellä säilyneitä pehmytkudoksia.

Tiheiden verkkoaitojen ansiosta eläinten kuvaaminen osoittautui yllättävän hankalaksi. Onneksi kuvauskoneen zoomin täydellä ulottuvuudella objektiivissa lähes kiinni olevat verkkojen osat näkyvät kuvissa vain epämääräisinä häiveinä jotka ihmisen aistit osaavat melko hyvin kompensoida.

Helmipöllö kähmyili häkkinsä perimmäisessä nurkkauksessa, mutta suostui kuitenkin hetkellisesti luomaan paheksuvan katseen uteliaan turistin suuntaan.

Tunturipöllöpariskunta oli keskipäivän kuumimpaan aikaan hyvin esillä. Valitettavasti näiden häkin rakenteet ovat kaikkea muuta kuin valokuvausystävälliset.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen nälkä alkoi vaivata enemmän kuin vähän. Pukki-ravintolan lounaspöytä tarjosi apua tähän, mutta seuraavilla kerroilla pitää varautua niin, että syömään ei tarvitse pyrkiä samaan aikaan aivan kaikkien muiden nälkäisten kanssa.

Saaren viimeisiä käymättömiä kolkkia kolutessamme satuimme osumaan valkopääsakien häkille niiden ruokailun aikaan. Paikalla oleva opas selosti tapahtuman asiantuntevasti. Valkopääsaki on melko isokokoinen eteläamerikkalainen apinalaji, jonka aikuiset uros- ja naarasyksilöt muistuttavat toisiaan melko vähän. Rakenteelliset erot ovat vähäisiä, mutta väritys ja erityisesti uroksen valkoinen naama ovat huomiota herättävän erilaiset naaraaseen verrattuna.

Vielä vilkaisu torakkapisteelle ja kuuman päivän lopuksi olikin hyvä lähteä kohti Mustikkamaata, josta edelleen virtasi yleisöä saaren suuntaan.