Muutonseuranta Lounais-Hämeessä painottuu enemmän tuohon jälkimmäiseen. Seurata voi, mutta muuttoa ei juuri näe. Täällä tai edes lähistöllä ei sijaitse mitään mainittavia flaiveitä, kuten vilkkaimpia muuttoreittejä kanadaksi kutsutaan. Niinpä varsinainen staijaus ei täällä kuulu lintuharrastuksen alalajien kärkijoukkoon. Ei varsinkaan mitenkään vakioidusti. Muutonseurannan käsitettä voi tietenkin laajentaa ajattelemalla, että varsinkin muuttolinnut ovat jatkuvassa muuttoliikkeessä ja pysähtyvät vain hetkeksi pesimään, talvehtimaan tai mitä sitten touhuavatkaan. Koko paikallisen linnun käsitehän on ihmisen keinotekoinen tulkinta eikä välttämättä edusta edes innovaatioiden terävintä kärkeä. Ei se ainakaan lintuja kiinnosta.
Muutonseurantayrityksiä on ollut niin yksin kuin pienryhmissä. Lauantaille 5.9. osuvien sääennusteiden perusteella olisi voinut olettaa jonkinlaista liikehdintää kylmän ja sateisen rintamana edellä, mutta jokseenkin toisin kävi. Aamu oli tarkoitus viettää Ypäjällä Lavansuon tornissa lähinnä petomuuttoa seuraten, mutta koko Lounais-Hämeen alueella säätilaa hallitsi sata metriä paksu maailmanennätyssumu. Näkyvyyttä riitti ehkä viitisenkymmentä metriä ja jos muuttoa tapahtui, se kulki hiljaisena tämän pilven yläpuolella. Perjantain sadekuurot ja liki kahdenkymmenen asteen lämpötila olivat nostaneet ilman absoluuttisen kosteuden sellaiselle tasolle, että yön aikana noin neljään plusasteeseen viilenneessä ilmamassassa se ei enää pysynyt vaan muuttui kaiken peittäväksi pisarakokonaisuudeksi.
Ypäjäläisellä peltoaukealla suoritetun parikilometrisen aamukävelyn aikana sumu ei hälvennyt lainkaan. Pikemminkin tuntui, että se vain sakeni entisestään. Vaihtoehtoisten strategioiden puntaroinnin seurauksena retkikuntamme vaelsi reilun kymmenen kilometrin päähän Humppilan Järvensuolle. Sumuolosuhteet säilyivät vakaina aina aamupäiväkymmeneen saakka. Sitten lämpötila nousi toiselle kymmenelle ja sumu hälveni muutamassa minuutissa vain paljastaakseen tyynen ja täysin pilvettömän taivaan. Ei vaikuta hyvältä tämäkään. Nosteita alkoi kertyä ja paikallisiksi tulkittuja petoja sekä varmasti paikallisia korppeja alueella kaarteli, mutta varsinasta muuttoa tapahtui vain pikkulintujen toimesta. Alkuiltapäivästä oli todettava turhan taivaalle tapituksen riittävän tältä päivältä.
Saman tyyppisiä kokemuksia olen kerännyt viime syksystä alkaen. Sama retkikunta vietti keväällä Torronsuon liepeillä yhden hyväksi oletetun viisituntisen muuttoaamun. Muuttavaksi tulkittuja lintuja kertyi kahden lajin ja kahden yksilön verran. Yksinäiset tervapääsky ja punajalkaviklo tekivät matkaa jonnekin. Saman verran tai jopa enemmän muuttoa näkee sitä erityisesti tarkkailematta tai näkyvyydeltään optimaaliseen paikkaan hakeutumatta. Suohaukat ovat muutenkin olleet alueella koko syksyn huomattavan vähissä. Tässä on varmaan pienen pieni osasyy sille, että lähempänä etelärannikkoa suohaukkoja on havaittu jopa poikkeuksellisen runsaasti. Ne ovat pyyhkäisseet tästä ohi ja yli jäämättä lepäilemään.
Samalla kilahti tieto Kemiönsaarella havaitusta arokotkasta. Onhan näitä nähty, mutta ei edes pienimpään mahdolliseen parveen edellyttävää määrää. Tällaisen arvolajin takia viitsii kyllä tuon reilun sadan kilometrin matkan ajella. Perille ehdittyäni kuulin, että pitkään paikallaan yhdessä ja samassa puussa kököttänyt lintu oli kymmenen minuuttia aiemmin kadonnut katveeseen. Lähemmäksi oletettua laskeutumispaikkaa olisi päässyt, mutta paikallistuntemuksen puutteessa nykyinen sijainti mukavalta vaikuttavalla korkealla mäellä sai kelvata.
Vain kaksi katselijaa oli paikalla enää kahden tunnin kuluttua, kun kanssatarkkailija äkisti havaitsi etäisessä männyssä isokokoisen pedon. Merikotkia siellä istuskeli oksat vääränään, mutta tämä kuulemma näytti joltain muulta. En löytänyt lintua nuottien perusteella, joten katsoin kollegan putkesta. Siitäkin oli hankalaa erottaa mitään, mutta lopulta rarikotkan piirteet avautuivat. Oli kyllä todella hyvin kaivettu ja mistä lintu edes pääsi sinne livahtamaan? Se ei liene ylittänyt peltoaukeata vaan kiertänyt metsän takaa tai läpi. Tiedä häntä, mutta siellä se männyn oksalla kökötti. Löysin kotkan omaan putkeenikin, mutta vain pikkuhetkeksi. Vaikka vapaitakin oksia metsikössä edelleen oli, yksi merikotkista päätteli juuri sen saman oksan olevan paras, mitä alueella on. Arokotka joutui väistymään ja lensi lyhyen kierroksen pellon päällä kunnes löysi itselleen uuden oksan.
Näin ensimmäisen kerran arokotkan lennossa, mutta tuosta kymmenen sekunnin pyrähdyksestä ei varmastikaan jäänyt niin vankkaa muistijälkeä, että sillä mitään enää myöhemmin tekisi. Komealtahan meno näytti ja keltaisena hehkuva pitkä suupieli erottui selvästi lennossakin. Arokotka on aika paljon merikotkaa pienempi, mutta lentävän linnun tapauksessa kokoeroa on mahdotonta nähdä elleivät verrokit lennä rinnakkain tai ainakin lähellä toisiaan. Paikalle ilmaantui vielä lähemmäs kymmenen autokuntaa. Osa oli lähtenyt Turusta vasta kun lintu löytyi uudelleen, osa oli ollut kuka missäkin. Kotkaa katseltiin pitkään vielä vähän lähempääkin saman tien varrelta. Hienolta se laskevan auringon punertavassa hehkussa näyttikin. Lintu jäi yöpymään oksalle ja siitä sitä kävi ihailemassa monikymmenpäinen joukko vielä seuraavana päivänäkin.
Heräsin sumuttomaan sunnuntaihin 6.9. spontaanisti juuri hiukan ennen auringonnousua. Koska olosuhteet vaikuttivat edelleen petomuuton kannalta edullisilta, siirryin pikkuhiljaa eiliselle Humppilan peltoaukealle staijauspuuhiin. Vaikka tuulta ja nosteita riitti ainakin korpeille ja paikalliselle merikotkalle, minkäänlaista muuttoa en parituntisen havainnointijakson aikana havainnut. Ypäjällä huomasin nuorta arosuohaukkaa muistuttavan linnun kohtuullisen korkealla kaartelemassa. Onnistuin nappaamaan muutaman etäisen valokuvan, mutta ei niistäkään suurta apua ollut. Lintu kyllä muistuttaa suuresti 1kv makroa: ruumis on punertava ja juovaton, kuvissa näkyy selkeästi neljä harittajaa, jonkinlainen boakin on, mutta siipi ei ole ollenkaan arosuohaukkamaisen kapea. Tuuliolot vaikuttavat eli ehkä siipeä ei vain voi pitää täydessä pituudessaan ja on mahdollista, että jostain paljastuisi vielä viideskin harittaja. Tiedä häntä, mutta suohaukkalajiksi tai aro-/sinisuohaukaksi tämä tällä kerralla jäi.
Iltapäivällä luulin jo havainneeni Tammelassa jonkin kovan kahlaajan. Näidenkin kanssa pitää olla todella tarkkana, koska keväällä Norjassa sähläsin pahasti. Tämä kelmeästi punertavapäinen ja osittain -rintainenkin rengastettu minikahlaaja päätyi pikkusirriksi, koska mihinkään parempaan ei oikein ollut edellytyksiä. Ja onhan pikkusirri tällä alueella erittäin mukava laji. Niitä on tuolla samalla paikalla havaittu tänä vuonna poikkeuksellisen monta. Myöhemmin havaitsin, että samalta paikalta oli aiemmin kirjattu Tiiraan rengastettu suosirri. Renkaat oli havaittu eri jaloissa. Todennäköisyys kahden renkaallisen lintuyksilön puolesta on varsin pieni, mutta vaikka laji väärin menisikin, oikea ja vasen jalka eivät kovin helposti. Paikalla lienee siis ollut kumpainenkin. Tälle aivan ehdoton ehkä.
Lähdin matalamman valon aikaan uudelleen paikalle ajatuksena hiipiä peltolammikon äärelle ja kuvata linnut. Renkaankin saattaisi pystyä lukemaan jos oikein hyvin käy. Moinen haaveilu pienen kahlaajan tapauksessa osoittaa aikamoista optimismia, mutta voi kai sitä silti yrittää.
Pääsin ongelmitta kohtuullisen lähelle ja pysähdyin odottelemaan. Pientä sirriä ei paikalla näkynyt. Yksi noin tyllin kokoinen kahlaaja siellä oli. Hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäs koko ajan matalana kulkien ja hiukan mutkitellen. Pääsin jo ehkä kymmenen metrin päähän lätäkön reunasta kun lähimmät suokukot lähtivät lentoon. Ne tekivät pienen kierroksen lampareen toisessa päässä ja laskeutuivat sitten vastarannalle. Tässä vaiheessa varmistui, että tyllin kokoinen harmaa kahlaaja on suosirri. Jäin polvillani odottelemaan asioiden etenemistä ja pian tyllit sekä suosirri lennähtivät lutakon lähipuolelle. Tällä suosirrillä ei ollut rengasta kummassakaan jalassa. Kahlaajilla on alueella joitain salaisia ”varalaskupaikkoja”, mutta ovat nämä renkaalliset voineet poistua kauemmaskin. Sessiosta kertyi ihan mukavia kuvia varsinkin alueella harvoin havaittavissa olevista talvipukuisista kahlaajista.
Olisihan tuonne lätäkölle pitänyt yrittää hiipiä heti silloin kun renkaallisen linnun havaitsin, mutta kun ei. Voikohan näistä törttöilyistä milloinkaan oppia mitään? Edelleen kaivelee keväällä Norjassa säheltämäni valkoperäsirrikin ja tästä sitten vain lisää usvaa samaan putkeen. Mutta tähän jollain tavoin sopii erään pitkäaikaisen työtoverini lause. ”Jos kaiken tämän ajan, mitä olette käyttäneet jekkujen tekoon, olisitte tehneet töitä, maailma olisi jo valmis!”
Näihin kuviin ja tunnelmiin! Ensi kerralla jotain muuta.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.