Epilogi

Kesäkuun 2026 retkestä nousee korostuneesti esiin lähes kaiken vähänkään paremman nuijaaminen. Hiukan laastaria tämän haavan päälle kertyy odotetusti valokuvista myöhemmin löytyneestä paikan päällä määrittämättä jääneestä valkoperäsirristä. Kova laji, mutta muiden tilanteiden takia se jäi Hamninbegissa määrittämättä. Kuvia kertyi samassa tilanteessa niin paljon lisää, että lintua ei kameran takanäytöltä selatessa enää löytynyt.

Olisiko syytä kaiken muun lisäksi raahata läppäriä mukana näillä retkillä? Joskun sellainen on ollut mukana, mutta se on vain lojunut jossain enkä muista rakkinetta avanneeni kuin yhden kerran kartan katselun takia. Nykyään tämä hoituu aika sujuvasti kännykällä, joten ehkä läppärit jäävät jatkossakin kotiin. Riittävä määrä muistikortteja pitää huolen tallennustarpeista, mutta tällaisissa tilanteissa tietokoneesta saattaisi olla apua. Toisaalta jos olisin katsonut kuvat heti enkä alkanut kuvata uusia tilanteita, laji olisi luultavasti selvinnyt jo paikan päällä.

Tiiralokista alkaa näillä meriiteillä muodostua jonkin sortin nemesislaji, mutta aina jotain uusiakin juttuja sentään tapahtuu. Ruusulokin missaaminen ei ole kovin iso asia, koska olen sellaisen jo kahteen otteeseen nähnyt. Sen sijaan Utsjoen Ailiggaan risteyksessä laulanut lapinuunilintu harmittaa aika kovin. Juuri lapinuunilinnun takia matkaa taitettiin toisinaan ikkunat auki ja vähän väliä pysähdellen. Juuri tuossa ei pysähdytty vaikka Ailiggaalla käytiinkin. Jos tuo olisi tapahtunut tuntia myöhemmin tai olisin viipynyt tunturissa pidempään, tilanne voisi olla toinen. No jos ja jos. Noin ei nyt vain käynyt ja sillä hyvä. Ja olisihan tuon voinut käydä bongaamassa vielä Karigasniemeltäkin jos olisi tarpeeksi kiinnostanut. Samalla olisi tietenkin voinut vielä kerran käydä xema-paikallakin ja vaikka missä, mutta niin ei nyt vain tapahtunut.

Toinen aika kovin kaivertava laji on Kuusamon arokotka. Jos olisin ollut liikkeellä yksin, se olisi hoitunut elislistalle, mutta tämä on taas jossittelua. Tuotakaan ei tapahtunut ja eteenpäin pitää mennä ja taakse tietenkin hiukan vilkulla, mutta entinen on entistä ja vain nykyisyydessä on mahdollista olla.

Retki tuotti erityisesti kuntapinnoja, kaikkiaan 533, koska en ole niitä aiemmin juuri kirjannut. En ole varma jatkostakaan, mutta ainakin tällä retkellä niitä merkkasin. Retkipinnoja kertyi kaikkineen 144. Ei mikään suuri määrä, mutta sellaista ei tavoiteltu ja jos olisin bongannut perusteellisemmin, tai edes vähän, lista olisi varmasti kymmeniä lajeja pidempi. Norjan puolen eliksiä kertyi kuusitoista, kokonaismäärän noustua nyt lukemaan 106. Muutamia Suomen puolen vuodareita, ja lukuisasti Norjan vastaavia tietenkin kertyi, mutta niitä kertyy sen verran kuin on kertyäkseen. En vakavalla mielellä ole näitä kerännyt milloinkaan. Tokihan ne pitää laskea, mutta se on aivan eri asia.

Tätä kirjoitettaessa niin Kuusamon arokotka kuin Enontekiön pilkkaniskakin ovat edelleen paikalla. Pilkkaniskaa en pidä realistisena, mutta kotka saattaa hyvinkin olla viettämässä kesäänsä Kuusamon kaatopaikalla. Mikäli se pysyy siellä loppuviikkoon saakka, saatan aloittaa juhannuksen vieton Kuusamoon suuntautuvalla retkellä.

Välttävästi sujuneista bongauksista huolimatta tulen jatkamaan pohjoisen retkiä. Kun tyynenä kesäyönä katselee Isonkivenvaaran päältä aukeavaa näkymää, hylsyt menettävät merkityksensä. Pinnoilla tai niiden puutteella ei ole väliä. On vain hiljainen autius, jota kapustarintojen piippaukset pilkkovat ikuisuuden tai sekunnin pätkiin. Noita hetkiä lähden poimimaan.