Berlevåg

Tiistaina 9.6. kahvinkeiton, eväsleipien kasaamisen ja Tenon varren katsastamisen jälkeen starttasimme Berlevågin suuntaan. Matkalla olisi odotettavissa huikeita näkymiä, runsaasti pohjoisen lintuja ja vielä bonuksena huomattavasti eilistä miellyttävämpää säätä.

Matka alkoi loistavasti, sillä jossain vähän Skiippagurran yläpuolella jostain ylempää lähti tien yli lentoon kaksi sepelkyyhkyä. Ensimmäinen Norjan elis pamahti siis heti aamusta. Ajo Høyholmeniin asti on melkoisen tylsä, koska tie kulkee lähes koko matkan matalan koivikon muodostamassa kanjonissa.

Høyholmenissa sen sijaan riittää autiutta ja näkymää vähän joka suuntaan. Nytkin niemen perälle lähtevän tien varrelta lähti lentoon retken ainoaksi jäänyt suopöllö. Se lennähti ensin hiukan sivummalle, mutta autosta noustessani se siirtyi kauemmas katveeseen. Norjan eliskuovi lensi ylitse, mutta päätyi laululennossaan niin kauas, että senkään kuvaaminen ei onnistunut. Lapinsirrit surisivat huimaavasti. Hylkeitä näkyi vain muutama. Paikka on hieno, mutta tien nimismiehenkiharapinnoitus tekee kulkemisesta epämiellyttävää. Tämä saattaa olla tarkoituskin.

Komea punakuiriparvi ilmestyi jostain ja katosi yhtä jonnekin. Siinä välillä olisi syntynyt mahtavaa kuvamateriaalia kirkkaan väristen kahlaajien lentäessä havupuiden peittämää vuoren rinnettä vasten. Mutta kun ei niin ei. Kun kuvaaja on hidas ja kamera vielä hitaampi, tuloksena on muutama hyvin tylsä lentokuva, jossa taustana toimii vaaleanharmaa sadepilvi. Kun osaisi edes hiukan enemmän.

Austertanan sorsa- ja kahlaajapoukamassa oli hiljaista, mutta jossain kauempana kirjosieppo lauloi itsensä elislistalleni. Eväskahvikin maistui aamun lämmössä. Ylängöllä oli kova meno. Lapinsirkut helisivät, lapinsirrit surisivat ja yhdessä pysähdyspaikassa huomasin kiirunan korkealla kallion reunalla meitä tarkkailemassa. Pienen matkan päässä oli toinen paremmin esillä, ehkä kuvattavissakin, mutta eteenpäin oli lähdettävä.

Ennen Gednjeä tunturikihu kirjautti itsensä elislistalle. On tämä hienoa seutua. Risteysalueen lammikoilla parveili ainakin pari kuvausryhmää ja yksittäisiä lintuharrastajiakin näkyi. Eikä ihme sillä suokukkoja kulki aivan tien tuntumassa, osa tielläkin, vesipääskyt tanssahtelivat lammissa, kaakkurit korisivat, lapinsirrit surisivat ja sinirinnat rouskuttelivat. Koko laaja, karu tundra kuhisi elämää. Tämä on aivan käsittämättömän hienoa seutua kesäkuun alkupuolella. Osassa lampia on vielä jäätä, paikoitellen rinteillä on lunta, mutta samaan aikaan ilman lämpötila voi olla jo lähempänä kahta- kuin mitään muuta kymmentä.

Eräälta lammelta löytyi lapasorsapari niin ikään dokumentoiduksi Norjan lajikseni ja Kongsfjordiin päästyä riskilät keikkuivat tavalliseen tapaansa jonkin laiturihäkkyrän tapaisen systeemin päällä. Olihan siellä mustalintuja, meriharakoita ja lapinvuokkoja myös. Vejnesin niemelle ei lähdetty kävelemään.

Kjölnesin majakan pakkopysähdyksellä näkyi kiikarin läpi yksi suula, pääosin kiislojen muodostamia ruokkijunia ja muutama mustalintu. Paikallisesti havaittiin lokkeja, koskeloita ja kristallinkirkasta vettä, jossa rakkohaurukasvustot toteuttivat hypnoottisia tanssiliikkeitä nuotion liekkeihin verrattavan houkuttelevasti. Still-kuvilla ei ole arvoa tällaisen tapahtuman taltioinnissa, mutta videokuva saattaisi jossain määrin purra. Toki valokuvan mukana tallentuu mahtava värimaailma, mutta kokemuksen osalta ei juuri mitään.

Berlevågin satama-altaiden usean skannauskerran tulos oli ruusulokkimielessä xeman veroinen. Ei mitään. Tokihan monenlaista muuta löytyi, mutta varsinainen target-laji jäi puuttumaan. Avomeren puolella kellui muutaman naaraspukuisista ja yhdestä nuoresta koiraasta koostuva spektalautta, merisirrit lentelivät edestakaisin ja lapinkirvisiäkin näkyi. On hieno paikka tämäkin.

Paluumatkalla ylängön suurin into oli laantunut ja iltapäivän hehkussa kuului enää hajanaista kapustarintojen ja niittykirvisten ääntelyä. Tundra valmistautui uuteen yöttömään yöhön. ”Varma” tunturikiurupaikka muutama kilometri risteyksestä Båtsfjordin suuntaan tuotti ”vain” jokusen kihun. Aika huonoa 😀

Matkalla ei muutenkaan tapahtunut enää juuri mitään mainittavaa. Lomakylässä lenteli törmäpääskyjä, mutta kuvaaminen ei taaskaan onnistunut. Eikä sen niin väliäkään, tärkeämpää on päästä paikoille. Kyllä niitä maalejakin joskus syntyy. Pulmankijärven suunnalla jänkäkurppa kolkotteli, punakuirit lentelivät ja pikkukuovien soidinmenot tuntuvat olevan parhaimmillaan. Pari sinirintaa piti laulukilpailua ja aurinko paistaa juuri sopivalla teholla. Lämpötila pysyy siedettävänä eikä verenimijähyönteisiä juurikaan näy. Mukavaa.

Nuorgamin osuus alkaa olla päätöksessään. Vielä yksi yö ja matka jatkuu Karigasniemen suuntaan.