Ivaloon

5.6 perjantai-aamulla Rovaniemen asemalla rutiinit hoituivat vauhdilla ja napapiirin kauppakeskusten kohdalla sijaitsevan liikennemyymälän aamupalapöydän antimien äärellä retki tuntuikin jo hiukan alkaneen.

Sodankylän ydin käytiin tarkastamassa, mutta suurin piirtein samanlaiselta se näytti kuin aiemminkin. Siis sellaiselta kuin se näyttää silloin kun elokuvajuhlat eivät ole käynnissä. Niiden aikaan väkeä on liikkeellä moninkertaisesti.

Ilmakkiaavan kohdalla käsittääkseni ranskalainen ehkä 20-30-vuotiaista koostuva lintuharrastajien ryhmä kyseli pitkospuista ja lintutornille pääsystä. Eteläeurooppalaiseen aitoon konsulttityyliin jouduin levittelemään käsiäni, sillä vaikka tiesin jo pidemmältä ajalta pitkoksien puutteesta, minulla ei ollu minkäänlaista käsitystä onko jokin taho kunnostamassa niitä vai pitääkö järven rantaan jatkossakin kammeta suosuksilla.

Porttipahdan padolla suoritetun pikaisen ja tarpeettomaksi osoittautuneen pysähdyksen sekä Zipin ja Suhauksen maistuvien lakkahillolettujen jälkeen ensimmäinen varsinainen kohde oli Kiilopää. Helteessä kylpevässä Lapin maakunnassa tunturiin kapuaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta, mutta eihän tunturin asukkaita näkisi, ellei tunturissa kävisi. Tällä kerralla niitä ei näkynyt vaikka kävikin.

Polun varrella raksutteli retken ensimmäinen sinirinta ja lakialueen reunalla, juuri ja juuri kiikarilla erotettavissa, puuhaili pari keräkurmitsaa. Jostain kuului etäistä kapustarinnan ääntelyä ja pieni sadekuurokin saapui helpottamaan helteen polttoa. Tällaista kuumuutta en muista pohjoisessa aiemmin kokeneeni. Ehkä helle piti kiirunat ja riekot jossain varjojen suojissa sillä niiden osalta tarjolla oli autiutta, eikä muita kulkijoitakaan riesaksi saakka riittänyt. Puolentoista tunnin kiertelyn jälkeen oli aika palata alas ja lähteä kohti Ivaloa. Siellä oli tarkoitus viettää pari ensimmäistä yötä.

Majapaikan etsintä tarjosi haasteita, koska oikean mökin ovea ei ilmoitetusta osoitteesta aluksi löytynyt. Kyllä se siellä oli, mutta saapumissuunnasta katsottuna rakennuksen takapuolella. Olin kuvitellut, että kyseisessä rakennuksessa olisi vain kaksi erillistä tilaa, mutta se olikin jaettu neljään osaan. Taas oli jäänyt pienellä kirjoitettu lukematta kun ilmoituksen kuvissa näkyi aivan eri värinen ulkoa katsottuna erittäin viihtyisän näköinen mökki. Temumeemien kaltaisesti nyt suurin piirtein mainoskuvien kokoinen tila oli jaettu neljään juuri ja juuri parisängyn kokoiseen soluyksikköön. No kai tuossa pari yötä kanssamatkustajaa väistellen jotenkin sujuu varsinkin kun mökissä ei ollut tarkoituskaan viettää aikaa.

Muutaman iltahiljaisen kohteen kiertämisen jälkeen oli Lauran grillin tarjoaman illallisen aika. Pohjoisessa makkaraherkkuna tunnetun tuhdin terveyspommin nauttimisen jälkeen pistäydyimme vielä Mielikköjärvellä. Järvi ja jänkä olivat käytännössä tyhjiä, mutta tornille johtavan polun varrella äänteli lentopoikueellinen lapintiaisia. Tämä oli mukava yllätys.

Olisimme palanneet nukkumatukikohtaan, mutta ainoaa ulko-oven avainta ei löytynyt mistään. Ei taskuista, ei autosta, ei mistään. Koska varmasti laitoin sen housujeni taskuun, sen oli täytynyt pudota jonnekin matkan varrelle. Pitäisikö sitä lähteä etsimään vai yrittää saada majapaikan hoitaja kiinni? Päädyimme priorisoimaan ensimmäistä vaihtoehtoa ja karautimme yhden Ivalojoen varren levähdysalueen kautta Lauran Grillille. Yllätys oli suuri kun iloinen nuori myyjä kiikutti takahuoneesta kioskille palautetun avaimen. Vaikka muistin avaimenperän värinkin väärin, se sopi mökin oveen. Joko se oli alun perinkin pinkki tai kaikki Ivalon lukot on sarjoitettu keskenään yhteensopiviksi.

Ilta oli kuuma eikä mökki ottanut jäähtyäkseen. Nukkumisesta ei tullut oikein mitään ennen kuin avasin ulko-oven, joka harjanvarren avulla lukittuikin mukavasti auki-asentoon. Jo heti aamuyöstä lämpötila alkoi olla siedettävä.