Poika, joka rakasti lintuja. Siinä yhden suomen ensimmäisistä, ellei aivan ensimmäisen, ammattiluontokuvaaja Hannu Hautalan ura tiivistettynä. Hautalan yli viisikymmenvuotinen ammattikuvaajan taival on vertaansa vailla ja on hienoa, että tätä nimeä kantava, Hautalan elämäntyöstä kertova näyttely on saatu pystytettyä.
Mikä taho kuvat onkaan valinnut, on kohdannut massiivisen haasteen. Olen ymmärtänyt, että aiemmin Hautaloiden kotitalon kellarissa sijainneessa pimiöbunkkerissa on ollut tallennettuna reilusti miljoona Hautalan ottamaa kuvaa negatiiveina tai dioina. Ymmärtääkseni kokoelma on nyttemmin siirretty Hannu Hautala luontokuvakeskuksen tiloihin. Digimaailmaan Hannu ei milloinkaan siirtynyt
Tuotantoahan riittää. Aivan 2023 tapahtuneeseen menehtymiseensä saakka tuottelias kuvaaja julkaisi kirjoja, joista aivan viimeisimmän projektin tuottaminen Hautalan omin sanoin vaati työskentelemään paikallaan sisätiloissa niin, että kävelykyky käytännössä katosi. Oma osansa tähän oli koronavuosillakin.
Anna-Stina Nykänen ja Juha Metso tuottivat hienon Legendan perintö-nimisen teoksen, jonka sivutuotteena syntyi samanniminen dokumentti, joka on Yle Areenassa katsottavissa. Tässä on dokumentoituna mm. Hautalan viimeinen kotkakuvausretki.
Muistan ensimmäisen kokemukseni Hautalasta lehtijutun muodossa jostain 70-luvulta. Itse teksti on kadonnut unohduksen esiripun taakse, mutta kuvassa auton (muistelisin rättisitikkaa) konepellillä seisova Hautala kiikaroi talvisia lakeuksia.
Kertaalleen olen vieraillut vielä silloin Metsähallituksen ylläpitämässä Hannun jäljet-luontokuvakeskuksessa Kuusamossa ja useampi kirjakin on tullut luettua.
Salon taidemuseon koko tila on tammikuulta alkaen ollut varattu aiemmin mainitulle näyttelylle ja lauantaina 11.4. oli aika lähteä syventämään ja laajentamaan ymmärrystä Hannu Hautalan elämäntyöstä.
Matka alkoi hienosti kun Torron paikkeilla piti pysähtyä kuvaamaan kelopökkelön latvassa kököttävää taivaanvuohta. Viereisellä vihertävällä pellolla kapustarinnat pitivät jonkinlaisia soidinmenoja, aurinko paistoi ja ilmassa oli aitoa kevään tuntua. Ei hullumpaa.
Seuraava pysähdys odottikin jo reilun kymmenen kilometrin päässä Jussin Baarin lounaspöydän äärellä Somerolla. Uunissa paistettu puna-ahven, uunijuurekset ja savulohi maistuivat erinomaisesti. Taidemuseo Veturitallin joka ikinen parkkipaikka oli varattu, mutta läheisen rautatieaseman parkkipaikalla oli vapaita ruutuja. Täydet parkkipaikat kertoivat näyttelyn suosiosta. Lippuja joutui jonkin aikaa jonottamaan ja väkeä riitti muutenkin. Neljässä avarassa hallissa oli koko ajan ehkä noin sata vierailijaa.
Esillä oli noin viiden neliön kokoiset kopiot kulorastaasta poikasiaan ruokkimassa ja pikkutyllin passikuvaposeerauksesta, alkuaikojen mustavalkokuvia sekä kattavasti myös erilaisia maisemallisia otoksia. Keskeisinä elementteinä näissä toimivat sumu, tykkylumi ja pakkanen. Pääosassa kuvia olivat tietenkin esillä linnut. Maakotka, kuukkelit, palokärki ja soidintava heinäkurppakin olivat saaneet paikkansa seinällä. Hienosti onnistunut ripustuskokonaisuus, jonka lisäksi esillä oli esimerkiksi Hannu Hautalan ensimmäinen kamera sekä viimeisen vaiheen Canonin ammattirunko 70-200/2.8-linssillä.
Gallerian aulatila, jossa oli myynnissä Hautalan kirjoja, hänen kuvistaan painettuja postikortteja ja monenlaista muutakin, tuntui suuren yleisömäärän paineessa jopa varsin ahtaalta. Taidemuseon ulkotiloissa oli esillä pysyvämpiä veistoksia ja rakennuksen ulkoseinällä Salo-kello, joka kävi vähän miten sattuu, välillä takaperinkin.
Varsinaisen kohteen lisäksi oli tietenkin käytävä myös Halikonlahdella. Jo vuorokaudenajastakin johtuen siellä oli kovin hiljaista. Tämä siis lähinnä vertauskuvallisesti, koska tuhantiset naurulokkimäärät huolehtivat kirjaimellisesta ääntelystä.
Paluumatkan aluksi pistäydyimme vielä Piihovissa, jossa tarjolla oli lohjalaista paikallissuklaakakkua. Tämäkin maistui.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.