Holtitonta hylsytystä!

Olipahan viikonloppu. Onnistuin nuijaamaan lähes kaiken.

Useamman sadan kilometrin ajelusta ja välittömästä hälytyksiin reagoinnista huolimatta, joka ikinen viikonlopun bongausyritys epäonnistui. Onneksi näistäkin tilanteista sentään on jotain positiivista kaivettavissa.

Kuvio alkoi jo aikaisin perjantaiaamuna 17.10. kun ensin Porin Etelärannan lintutornista havaittiin harjakoskelo. Nämä on aiemmin hyväksytty pinnakelvottomina karanneina häkkilintuina, mutta viestin perusteella oli mahdollista olettaa, että tässä yksilössä olisi jotain mikä tekisi siitä luonnonvaraisen. Lintu oli ei juhlapukuinen oletettu koiras eli kaukana punertavakylkisestä valkoposkisesta hyvin maalauksellisesta linnusta, jollaisten kuvia nettihaut ensimmäisenä tarjoavat.

Pian tuli piippaus vielä paljon kovemmasta lajista. Espoon Laajalahdella oli rengastettu rubiinisatakielikoiras. Se oli tietenkin rengastuksen jälkeen vapautettu, mutta saattaisihan se paikalle jäädäkin. Etsijöitä tuossa kohteessa varmasti riittäisi. Näitä Uralin takana, ehkä vähän edessäkin, pesiviä lintuja tulee Suomessa havaituksi erittäin harvoin.

Levinneisyysalueensa läntisimmällä kolkalla pesivät linnut lähtevät syysmuutolla ensin itään välttääkseen Himalajan ylityksen matkallaan Kaakkois-Aasiaan. Tässä on linnuilla erinomainen sauma sekoittaa ilmansuunnat keskenään ja lähteä idän sijasta länteen, jolloin ne päätyvät mm. tänne Fennoskandiaan.

Koska rubiinisatakielestä ei päivän mittaan tullut uusia havaintoja, lähdin työpäivän jälkeen Poriin. Etelärannan tornissa vallitsi Porin iltapäiville tyypillinen karmea vastavalo. Harjakoskelon korkeaotsainen muoto kuitenkin erottui telkkien ja tukkasotkien seassa silloin kun se sattui olemaan jossain muualla kuin leppien tai korkeimman rantaruovikon katveessa. Torni oli niin täynnä väkeä, että paremmille sijoille siirtymiseen ei juuri ollut mahdollisuuksia. Aurinko paistoi likimain täydeltä terältä kiertyen samalla lähemmäs linnun sijaintia. Jos oli ollut hankalaa minkäänlaisten värituntomerkkien havainnointi aiemmin, vajaan tunnin kuluttua se oli mahdotonta. Etäisyyttäkin oli sen verran, että kuvaaminen oli parhaallakin kalustolla likimain mahdotonta ellei sitten tyytynyt mustaan muutaman pikselin kokoiseen myttyyn muiden vastaavien myttyjen seassa. Iltapäivän aikana ei käsittääkseni enää syntynyt edes huonoja dokumentteja.

Porin matkan aikana kävi ilmi, että rubiinisatakieltä yritettäisiin atrapoida yhteisbongauksen muodossa. Tapahtumaan ei ehtisi, joten nyt piti vain nauttia länsirannikon auringonpaisteesta ja tilaisuuden tulosten perusteella pohtia olisiko syytä lähteä aamuksi Espooseen. Samaa asiaa pyöritteli ajatuksissaan useampikin retkiporukka ja aika moni näytti päätyneen siihen, että syytä on.

Yhteisbongauksessa rubiinisatakieli ei ollut tullut havaituksi, mutta pian tapahtuman jälkeen tuli viesti, että muutama harrastaja oli kuullut linnun vastaavan omaan atrappiinsa ja aamulla järjestettäisiin seuraava atrapointiyritys. Alkuillasta selvisi myös, että harjakoskelo oli hybridi. Pelkästään omaksi iloksi suoritettu bongaus osoittautui tämän tiedon myötä pieleen menneeksi.

Lauantaina 18.10. aikaisen herätyksen jälkeen saavuin remontin kohteena olevan Villa Elfvikin täydeltä näyttävälle parkkipaikalle noin klo 6:30. Paikalta löytyi vielä pari vapaata ”ruutua”. Pikaisen kahvittelun ja vajaan kilometrin mittaisen jalkapatikan jälkeen saavuin paikalle, jossa näytti olevan väkeä kuin rantaruovikon mutaa. Lössin kokoa oli pimeydessä vaikea arvioida, mutta päivän valjetessa selvisi, että ehkä noin sata ihmistä oli itsensä paikalle raahannut.

Tunnin kuluessa soitoksiin vastasivat lähinnä rubiinisatakielen laulusta provosoitunut peukaloinen ja mustarastaat. Punarinta, tiaiset ja sorsat ääntelivät myös ja heti ensimmäisten valoisien hetkien aikana käynnistyi valkoposkihanhien muutto. Rubiinisatakieli, mikäli paikalla ja hengissä vielä oli, pysytteli hiljaa. Koska pääkaupunkiseudulla ei mitään ihmeellisempää ollut tarjolla, lyhyen Laajalahden kiertelyn jälkeen oli aika lähteä kotimatkalle. Jossain hiukan Kehä III:n ulkopuolella kilahti ilmoitus lapinpöllöstä Espalla. Erikoinen paikka ja mukava laji, mutta taannoisen ihmispaljouden seassa lusitun tapahtuman jälkeen en tuntenut minkäänlaista houkutusta kääntyä takaisin vielä ruuhkaisempaa paikkaa kohti.

Aloitin ”omien nurkkien” koluamisen Salkolanjärveltä. Se kylpi edelleen sankassa sumussa, joten jatkoin pikkuteitä pitkin Pajulan pelloille. Täälläkin oli lintujen suhteen hiljaista, mutta pari somerolaista harrastajaa sattui sopivasti saapumaan samaan mutkaan, joten jonkinlaista menoa sentään oli tarjolla. Pian kilahti hälytys tunturihaukasta Porissa. Lähes yhtä pian laji muuttui aavikkohaukaksi ja tämänän tiesi jälleen uutta lähtöä länsirannikon suuntaan. Linnulla tiedettiin olevan rengas toisessa jalassaan, mutta sen arveltiin aluksi olevan jotain muuta kuin häkkilinnuilla käytettävä.

Porin Pinomäessä lintu oli voimalinjan tolpan nokassa hienosti paikalla. Sitä sai katsella kilometrin etäisyydeltä aivan rauhassa. Jäin odottelemaan, että ainakin näkisin linnun lennossa. Parhaimmillaan jonkinlaisia kuvausmahdollisuuksiakin voisi aueta. Jonkin ajan kuluttua lintu lähtikin lentoon. Voimakkaan näköistä menoa! Ei ihme, että näitä käytetään metsästykseen. Tunturihaukka on ehkä aavistuksen kookkaampi, mutta tämä on kyllä todellinen atleetti siihen verrattuna.

Pian alkoi osoittautua, että linnun jalassa oleva rengas on sittenkin haukkametsästäjien käyttämää mallia, kapea ja vailla minkäänlaisia merkintöjä. Hylsy tästäkin sitten tuli! Näitä on sentään joskus pystytty toteamaan luonnonvaraiseksi, mutta usein kohtalona on ollut myös tämä.

Mieleen hiipi riipivä harmistus, mutta ehkä pistäytyminen itäisistä fyllareistaan tunnetussa Reposaaressa riittäisi pyyhkimään sen sivummalle. Sieltä on päivän mittaan tullut ilmoituksia niin kashmirin- kuin hippiäisuunilinnusta ja Tahkoluodossa oli pukukoppihuhujen mukaan tavattu taigauunilintukin.

Vaan eipä noiden pikkuvipeltäjien pusikosta kaivaminenkaan mitenkään helppoa aina ole. Ei nytkään. Edes epäilyä tai minkäänlaista vingahdusta ei reilun tunnin patsastelun ja kuljeksimisen aikana tarttunut mukaan. Parhaana havaintona erään hyvänpäiväntutun kameran perästä varttia ennen saapumistani nappaamansa lähikuva ”prosta”. Tämän jo lähes täydellisen nuijauspäivän täydentäisi se, että Laajalahdelta alkaisi ilmestyä höyhentarkkaa, matalassa iltavalossa kylpevää kuvamateriaalia viiden metrin etäisyydellä keikistelevästä rubiinisatakielikoiraasta. Tätä ei nyt sentään tapahtunut.

Sunnuntai 19.10. valkeni pikkupakkasessa sumuisena ja vuodenaikaan sopivasti oletetun lintuköyhänä. Lounais-Hämeessä, kuten varmaan muuallakin eteläisessä Suomessa, vallitsevina lajiryhminä esiintyivät rastaat ja tiaiset.

Tapasin päivän mittaan myös joitain viivytteleviä sinisuohaukkoja, niittykirvisiä, töyhtöhyyppiä, yhden talveksi pohjoisilta pesimäseuduiltaan etelämmäksi saapuneen piekanankin ja pienen tilhiparven.

Pitkälti iltapäivän puolella tuli asiaa kesäpaikkaamme Pohjois-Forssan alueella. Operaation jälkeen kävi mielessä pistäytyä pitkästä aikaa vielä ennen pimeän tuloa Urjalassa Kortejärven tornilla. Torniin kapuamisen jälkeen ehdin tuskin aloittaa järven skannaamista kun putkeen osui kovasti pikku-uikkua muistuttava siluetti. Vain varjokuva siksi, että taas kerran kohde oli karmeassa vastavalossa täsmälleen keskellä minut ja auringon yhdistävää suoraa. Lintu uiskenteli kuitenkin hiukan sivummalle ja jossain vaiheessa pilvenhattarakin osui auringon eteen. Vielä paremmaksi tilanne muuttui kun kohde polskutteli tavin viereen ja jäi siihen touhuamaan omiaan. Uikku oli kooltaan ehkä kaksi kolmannesta tavista eli selvästi sitä pienempi. Viimeistään tämä varmisti lajin sillä mustakurkku- ja -kaulauikut ovat suurin piirtein tavin kokoisia. Lisäksi jossain vaiheessa lintu oli sen verran ”hyvässä” valossa, että leuan alapuolen vaalea alue erottui sellaisenaan eikä linnun rinta ollut kokonaan vaalea kuten hiukan isompien uikkujen kohdalla olisi ollut. Taisi olla ensimmäinen henkilökohtainen pikku-uikkusponde. En ainakaan muita aiempia jos sellaisia on.

Vaikka vastaisestikin, auringon säteet sattuivat lopulta risukasaan. Tästä on hyvä jatkaa jahtaamaan seuraavia hylsyjä.