Pohjantikkoja

Pohjantikka on vaikea otus. Niitä ei näe liikaa ja bongaaminenkaan ei oikein tahdo onnistua. Lounais-Hämeessä vain Liesjärven kansallispuisto on ns. ”varma” paikka. Varma tässä kontekstissa tarkoittaa, että keskimäärin joka kymmenennellä käynnillä havaitseminen onnistuu. Toista on jossain Lahden liepeillä, jossa pohjantikan löytää lähes varmasti pienellä vaivalla kaupungin eteläpuolen vapaasti kasvavissa metsissä. Tai pääkaupunkiseudulla, jossa Villa Elfvikin pienialaisissa metsiköistä on ymmärtääkseni jopa helppoa löytää näitä hiljaisia kuusikoiden naputtelijoita.

Tänään oli kolmen vuoden tauon jälkeen jälleen pohjantikan löytymisen aika. Kahtena edellisenä ja nyt alkuvuoden aikana olen kolunnut Korteniemen aluetta lähes kyllästymiseen saakka. Noissa metsissä ei varsinkaan pesimäajan ulkopuolella tiasten, hippiäisten ja käpytikkojen lisäksi juuri muuta näe. Joskus pyy viheltää ja syksyisin saattaa rannoilta nähdä kuikkia sekä lokkeja, toisinaan varikset ja korpit ääntelevät, mutta mitään varsinaisia lintueldoradoa tuo alue ei edusta. Pitkäkärkeen, jonne usein kulkemani reitti päättyy on parkkipaikalta noin kahden ja puolen kilometrin matka. Koska lisäksi tulee kierreltyä vähän polkujen sivussa ja joskus vielä tutkittua alueita muidenkin polkujen varsilta, tallustelemani matka lienee keskimäärin jossain 7-8 kilometrin paikkeilla. Edellisen havainnon jälkeen lienen kulkenut alueella lähemmäs sata kilometriä löytämättä ensimmäistäkään pohjantikaa .

Onhan tuolla ihan mukava vain vaellella ja ihmetellä muutakin, mutta tietenkin tikkatuloksen soisi olla parempikin. Jotenkin juuri tämä tikkalaji on minulle erittäin hankala. Aiemmin listaamieni paikkojen lisäksi olen käynyt etsimässä näitä monen vuoden ajan Aulangon alueellakin ilman menestystä vaikka tarkat paikat ja nuotit ovat olleet käytettävissä. Ymmärtäisin paremmin jos tätä tapahtuisi joskus, mutta samat kokemukset ovat eri paikoissa jatkuneet vuosikausia. Onneksi vastapainoksi löytyy henkilöitä, joille pohjantikan näkemiseen riittää kävely vaikka minkälaisen pikkukuusikon laitaan.

Pohjantikan jälkeen matka jatkui Someron suuntaan, jossa Pajulan peltojen lämpöisessä suttukelissä ei juuri havaintoja syntynyt. Yksin kappalein esiintynyt sinisuohaukkakoiras ja koiras-naaras-ruskispari jäivät mukavimmiksi. Koska lajitovereitakin riitti, homma oli ajoittain enemmän ompeluseuraa kuin tarkkaavaista lintujen havainnointia.

Seuraava stoppi tapahtui hiukan etelämpänä Pusulanjärven uimarannalla. Rantalepistä pelmahti muutaman kymmenen kottaraisen parvi ja vaikka yritin katsoa, olisiko vedessä tai vesirajassa jotain, kymmenen metrin päästä kaislikosta kovaan ääneen liikkeelle lähtenyt jalohaikara pääsi yllättämään. Hieman kauempana kylpemässä ollut valkohäntäkaurisperhe sen sijaan jäi paikoilleen kuvattavaksi.

Päivän tapahtumista pohjantikan tapaaminen lämmittää pisimmälle.