Jo Lapin retken viimeisinä päivinä löytyi Hanhikiven entisen voimalatyömaan portin kupeesta laulava kenttäkerttunen. Olin silloin lähes viidensadan kilometrin päässä kohteesta ja paitsi muiden velvollisuuksien, myös matkaväsymyksen takia ei lähteminen käynyt oikein mielessäkään.
Viikon verran elislajia mielessäni pyöriteltyäni tulin ajatukseen, että tuolla pitää lähteä käymään. Yhtään lähempänä en kyllä nytkään ollut, mutta kun näitä ei aivan liikaa tänne saakka saavu, ei niitä kovin paljon lähempänäkään pääse havainnoimaan.
Pakkasin kamat autoon ja olin valmiina lähtöön heti kun perjantainen (13.6.) työpäivä antaa periksi. Siis jos aamupäivällä vielä positiivinen päivitys tulee. Ja tulihan se. Pyhäjoen majapaikkaan (jonka löytäminen oli oma tarinansa) saavuin joskus ennen iltakymmentä. Päätin vielä käydä katsomassa paikan ja odottelemassa jos kerttusen hoitaminen onnistuisikin vaikka jo tänään. Tämä ei ollut kovin korkeilla toiveissa sillä lintu oli lauleskellut lähinnä aamupäivisin.
Paikalla ydinvoimalatyömaan portin pielessä muutama bongari odottelikin. Tiesin koko porukan vähintäänkin nimeltä, Jari Laurikan kanssa olin ollut aiemmin tekemisissä mm. Utössä. Jari kertoi olleensa kohteessa jo viikkoa aiemmin ja odotelleensa silloin nelisen tuntia ja tänään suurin piirtein viisi. Yhteensä yhdeksän tuntia joista tulokseksi oli kertynyt jonkin lintulajin taksututtelua.
Illan saaliiksi kertyi lähinnä luhtakanan kiljuntaa, ruokokerttusten rätinää ja taisi käkikin kukahdella. Poistuin viimeisenä paikalta joskus puoli yhdentoista jälkeen. Hanhikiventiellä tuli vielä pari autoa vastaan, joten ilmeisesti joku muukin mattimyöhäinen oli tulossa kiusaamaan itseään sääskien sekaan ja kohtaamaan laulamattoman kerttusen tuottaman pettymyksen.
Herätyskello oli viritetty rämisemään aamuviideltä ja sen se myös teki. Pikaisten aamutoimien jälkeen olin ydinvoimalan portilla jälleen noin varttia vaille aamukuusi. Sääsket eivät. Eikä odotettu laululintukaan suostunut soittelemaan. Oli siellä odottelemassa jo yksi kuvaajabongarikin. Hiukan kuuden jälkeen paikalle saapui joku minulle tuntematon, ilmeisesti paikallinen lintuharrastaja, joka kertoi olleensa mukana linnun rengastamisessa pari päivää aiemmin. Toimenpide lienee ollut tarpeellinen, koska suoritettu oli.
Melko tarkkaan seitsemältä paikalle saapui jo eilen paikalla ollut turkulainen bongaripariskunta. Heidän autosta noustessaan lintu alkoi laulaa. Se ilmeisesti triggeröityi jollain tavoin joko moottorin äänestä tai renkaiden ja sepelinmurusten rapinasta. Sama pariskunta kertoi kuulleensa eilenkin jonkinlaisen lurituksen yhden autokunnan poistuessa.
Lintu lauleskeli 10-15 minuuttia melko aktiivisesti ja hiljeni sitten. Se ei suostunut valokuvattavaksi vaikka silloin tällöin näkyvillä käväisikin. Pään kuviot ja muut tuntomerkit jäivät siis dokumentoimatta eli määrityksen osalta on luottaminen lähinnä pelkkään ääninäytteeseen. Kiikarin avulla erottui toki jotain, mutta näiden havaintojen perusteella oli mahdollista lähinnä sulkea ruokokerttunen pois.
Laulua ei ole kovin helppoa erottaa luhtakerttusen vastaavasta, muta erojakin on. Tahti on hyvin tasainen ja laulusta puuttuvat matalat, hitaat ja rahisevat jaksot sekä luhtakerttuselle tyypilliset tauot. Mukana ei myöskään ole matkintoja tai huilumaisia osuuksia kuten luhtakerttusen laulussa olisi. Laulu on siis monessa mielessä luhtakerttusta ”tasaisempaa” eikä ääni ole myöskään niin voimakasa kuin tyypillisellä luhtakerttusella olisi. Lisäksi taksuttelu ei kuulu ainakaan perusluhtakerttusten äänivalikoimaan.
Lintu lauloi samoissa paikoissa eli piti aivan samaa kaislikon nurkkaa reviirinään ja käyttäytyi muutenkin kuin aiemmin havaittu ja varmuudella määritetty kenttäkerttunen. Pienen pieni virhemäärityksen mahdollisuus on kaikesta huolimatta olemassa, mutta todennäköisyys lienee promilleluokassa.
Koska olin tänne lähes Perämeren pohjukkaan kiivennyt, piti matkaa yrittää hyödyntää muutenkin. Ensimmäinen kohde oli itseoikeutetusti Virkkulan torni juuri ajankohtaisen ja aktiivisen keskustelun kohteena olevan Liminganlahden vierailukeskuksen välittömässä läheisyydessä. Metsähallitus on luopumassa osuudestaan ja paikan tulevaisuudesta käydään neuvotteluja Limingan kunnan, valtion ja kohteessa toimivan yrittäjän kesken. Vaikka vierailukeskus ei suoraan lintujen tarkkailuun vaikutakaan, sen poistumisella olisi varmasti vaikutusta alueen ylläpidon kannalta.
Tornissa ei mitään kummempaa näkynyt, törmäpääskyparvi ehkä merkittävimpänä ja auton nokka kääntyikin kohti Oulunsalon lauttarantaa ja Hailuotoa. Ajatuksena oli pistäytyä lähinnä katsomassa, onko siltatyömaalla tapahtunut jo jotain näkyvää ja käydä Marjaniemessä jaloittelemassa.
Tässä vaiheessa tuli päivitys Hanhikiveltä. Kenttäkerttunen oli aloittanut laulamisen uudelleen. Jari Laurikka onnistui 11 tunnin odottelun palkaksi kuulemaan muutakin kuin taksuttelua.
Sillan rakenne alkaa olla hyvinkin havaittavissa. Työkoneita näkyi siellä täällä pitkin lauttamatkaa ja Hailuodon päässä sillan korkeamman osuuden rakenne on muotoutumassa. Silta on ehkä hyvä, ehkä huono, mutta se tulee väistämättä vaikuttamaan Hailuodon aavistuksen eristäytyneeseen luonteeseen. Vaikutukset ovat suurimmat luonnollisesti asukkaiden kannalta.
Vaikka silta Hailuotoa ja maisemaa muuttaakin, Marjaniemi oli ennallaan. Valkoinen pieni majakka seisoi paikallaan kuten ennenkin, luotsiveneet seisoivat laiturissa ja raikas merituuli puhalsi. Pari karikukkoakin tuli havaituksi.
Paluumatkaan sisältyi vielä yksi kohde. Kävin Kalajoen Vihaspauhalla katsomassa, josko pikkutiirat suostuisivat näyttäytymään. Tunnin verran taisin katsella ja kierrellä ennen kuin jo tyhjin käsin lähtöä tehdessäni kaarisillan kohdalla yksinäinen ääntelevä pikkutiira lensi kohti Kalajoen Hiekkoja. Siirtyminen tunneskaalan ukkospäädystä palmuja kasvavan auringonlaskuisen autiosaaren rantaan oli nopea. Nyt lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä toive todellisistakin leppoisista lomapäiväistä elää vahvana.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.