Maanantaina 2.6. matka jatkui kohti Hamningbergiä, jossa oli tarkoitus yöpyäkin, mutta vallitsevista sääolosuhteista johtuen päätin palata takaisin. Varangille näkyi ennusteessa kolmisen päivää vesisadetta ja myrskyä. Tänään Hornøyan venekin pysyi satamasssa tuulen vuoksi, mutta sadetta ei olisi tulossa ainakaan mittavissa määrin.
Vadsøn rannalta aallonmurtajien suuntaan katsottaessa ei näkynyt kuin koskeloita, mutta ihmeteltävää riitti, sillä Vadsøyan puolella teki lähtöä kohtuullisen suuri Havila Polaris-matkustaja-alus. Havila-varustamo järjestää erilaisia risteilyjä Norjan rannikolla Bergenistä aina Kirkkoniemeen saakka. Joku tällainen voisi olla hyvinkin kiinnosta once-in-a-lifetime-tyyppinen kokemus. Reissu on vielä varsin helppo järjestääkin. Tarvitaan vain hiukan vapaa-aikaa ja muutama tuhat euroa rahaa.
Vadsøyan puolelta löysin retken ensimmäisen kyhmyhaahkan. Komea koiraslintu lepäili haahkaparvessa hiekkarannalla. Valitettavasti se oli aivan liian kaukana kuvattavaksi ja nukkui oikeastaan lähes koko tarkkailujakson ajan pää lähes piilossa.
Rannalta löytyi pikku- ja lapin- ja suosirrejä sekä luonnollisesti edustettuina olivat myös tyllit, meriharakat, suokukot ja muut alueen peruslajit. Lammessa uiskenteli kolmisenkymmentä vesipääskyä ja ainakin kaksi harvakseen laulavaa lapinkirviskoirasta viihdytti kulkijoita.
Entisen hotellin takana oli menossa jonkinlainen lasten leiri. Paikalla näkyi kolme isohkoa jurttatyyppistä telttaa, kymmenittäin lapsia sekä jatkuvana virtana heitä paikalle kuljettavien autoja vanhempineen.
Sadekuuron piiskatessa rantaa, jatkoin Eckerøyalle, jossa tapasin Jyrki Jalkasen, joka oli perinteiseen tyyliin Norjan puolella liikkeellä poikansa kanssa. Hän kertoi havaintojen olevan kohtuullisen vähissä mutta, että jotain sentään on näkynyt. Käväisin pikaisesti kajavakolonian alarinteellä, mutta muistikortin täyttymisen johdosta vierailu ei kovin pitkään jatkunut.
Pysähdys Kramvikissa ja Kibergin kierros piti tietenkin myös tehdä. Saalina näistä norjanelikset valkoposki- ja metsähanhista sekä törmäpääskystä.
Vardössä tutustuin ensimmäistä kertaa toden teolla Steilneset Minnestediin. Aiemmin olen käynyt vain kääntymässä kappelin parkkipaikalla. Pysähdys alkoi hyvin, sillä lähes parkkipaikan vierestä pölähti lentoon retken ensimmäinen ja samalla viimeinenkin suopöllö. Muistomerkkiin johtavan polun varrella havaitsin myös kaksi luotokirvisparia.
Sitten vuorossa olikin jo itse muistomerkki. Se on pystytetty 91:n noituudesta 1600-luvulla tuomitun ja elävältä poltetun ihmisen muistoksi. Teos on avattu yleisölle vuonna 2011. Se koostuu yli sata metriä pitkästä ”näyttelytilasta”, jossa on jokaisen tuomitun kohtalosta kertova taulu. Valitettavasti nämä ovat norjankielisiä, joten sisällöstä en päässyt kovin hyvin selvyyteen.
Tunnelin jälkeen vuorossa on pääosin tummalla lasilla verhoiltu rakennus, jossa sijaitsevassa tuolissa palaa noitavainojen uhrien muistoksi ikuinen tuli.
Tämän jälkeen siirryin Skagoddenin majakalle. Siellä tuuli niin, että vaikka yritin etsiä mahdollisimman suojaisan paikan, kaukoputki tärisi ajoittain käyttökelvottomasti.
Eipä sieltä sumun takia kovin kauas näkynytkään ja havainnot jäivät melkeinpä mereltä Hornøyalle palaaviin kiisla- ja ruokkiparviin. No tulipa tuollakin käytyä. Seuraavalla kerralla lienee parempi kävellä, sillä tie oli paikoitellen erittäin heikkokuntoinen.
Vardøn ja mantereen välinen salmi tuli aika tarkasti skannattua jo saaresta eikä Svartnesin lahdessakaan peruslokkilajeja kummempaa näkynyt. Rannalla ruokailivat toki taas peruskahlaajalajit. Matka jatkui kohti Persfjordia, jossa löysin parikymmenpäisen kyhmyhaahkaparven lennossa. Linnut laskeutuivat vuonolle ehkä jonnekin parin kilometrin etäisyydelle ja aikani katseltuani löytyi lähettyviltä kellumasta toinenkin spectaparvi. Vuonolla oli myös jonkinmoisia määriä mustalintuja, alleja ja pilkkasiipiä. Gaviat loistivat poissaolollaan.
Ennustettujen sateiden johdosta katsoin parhaaksi palata Suomen puolelle. Juuri kun olin päässyt oletetulle yöpaikalle Pulmankijärven alueelle, tuli päivitys päivän aikana Teppanansaaresta löytyneestä pikkukanadanhanhesta. Oikein muuta mahdollisuutta kuin lähteminen jälleen kerran siihen suuntaan ei jäänyt.
Paikalla oli jo Arjo Jokinen sekä jokunen muu bongari. He olivat onnistuneet löytämään juurakossa piilottelevan hanhen, joka todennäköisesti hautoo pesällään. Lintu on sama vasenta jalkaansa klenkkaava yksilö, jonka olen nähnyt aiemmin Mynämäellä. Hanhesta ei näkynyt juuri muuta kuin pää. Kaulakin oli piilossa juurakon takana. Tässäkin tilanteessa pystyi havaitsemaan, että linnun otsa oli merkittävästi pystympi kuin peruskanukin luisu otsa. Alueella ei oltu myöskään havaittu kanadanhanhia kuin joskus toukokuun puolivälin paikkeilla. Pikkukanadanhanhen löytymisen myötä näidenkin havaintojen oikeellisuus on asetettu ainakin hiukan kyseenalaiseksi. Josko pikkukanukki oli jo silloin paikalla pesintää valmistelemassa? Ja minkä lajin kanssa ”klenkka” on risteytynyt? Muita oman lajinsa edustajia ei vanhan mantereen puolelta välttämättä löydy.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.