Tiistai 3.6. alkoi Karigasniemen porokylän nurkkien penkomisella. Piesjängälle, saati järvien länsireunalle en lähtenyt. Kattaus ei muutaman päivän takaisesta ollut juuri muuttunut. Vain punakuirikoiras oli ilmaantunut lammelle.
Käytin osan päivästä jossain määrin systemaattiseen taviokuurnan etsintään Karigasniemen tien varrella. Pysähdyin muutamaan sopivan näköisen kuusimetsän kohdalla ja tutustuin niihin. Ei järripeippoa kummempaa. Vaikka ollaan jo hiukan tiheimmän taviokuurnan esiintymisalueen ulkopuolella, pitäisi niitä täältäkin löytyä. Eihän niitä muuten kävisi ruokinnoillakaan ja kuitenkin niin Neljän tuulen tuvalla kuin Muotkanruoktunkin siemenparatiiseissa niitä näkyy runsaimmillaan useita kerrallaan. Muotkanruoktu lienee lopettanut talviruokinnan uuden omistajan myötä, koska ainakaan vanhassa paikassa päärakennuksen tien puoleisella sivulla ei näkynyt siemenautomaatteja tai talipötköjä. Ehkä jonain päivänä löydän taviokuurnan pesimäalueita jostain. Nyt oli tyytyminen närheen, joka sekin tuotti paitsi Inarin, koko Ylä-Lapin alueen pinnan.
Koska Norjan retki päättyi lyhyeen, päätin pistäytyä Raja-Joosepissa, jonne on jo pidempään ollut aikomus mennä, mutta sopivaa aikaviipaletta vain ei ole tuntunut löytyvän. Ensin piti tietenkin käydä Tahkotörmäntiellä katsomassa, josko sepeltasku suostuisi näyttäytymään, mutta eipä tuo tohtinut.
Vielä lyhyen Akujärven pysähdyksen jälkeen matka vei Joosepin kentälle. Tämä voisi olla sellainen ns. 15 minuutin paikka, joka tarkoittaa sitä, että viiteentoista minuuttiin ei kuulu mitään ihmisen aiheuttamaan ääntä. Jostain rajavyöhykkeeltä tai jopa rajan takaa kuului jonkin moottoroidun laitteen ääntä, mutta sen jälkeen äänessä olivat vain harvalukuiset linnut ja minä.
Raja-Jooseppi asettui 1900-luvun alkupuolella asumaan puolisonsa kanssa tänne poromiesten Luttojoen varteen rakentamaan saunaan. Jooseppi rakensi kentälle useita rakennuksia, piti karjaa ja omisti porojakin. 1920-luvulla paikalle asettui asumaan myös Huhti-Heikki, jolla myös oli oma rakennuksensa. Paikka on hyvinkin käymisen arvoinen vaikka mitään vanhoja rakennuksia erikoisempaa ei tarjolla olekaan. Rajavyöhyke alkaa välittömästi pihan ja muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan parkkipaikan laidalta. Rajavyöhykkeeseen on tehty mutka, jotta vierailu kentällä olisi mahdollista ilman rajavyöhykelupaa. Itse rajalle kentältä on matkaa noin 400 metriä. Alueella on useampia valvontakameroita, enkä lähtenyt niiden tehokkuutta haastamaan.
Pois lähtiessäni laskeutui kaksi lintua läheiseen puuhun. Näin vain niiden saapumisen, en edes tarkkaa sijaintia. Melko välittömästi alkoi kuulua ”töötötystä” linnut jatkoivat matkaansa idän suuntaan. Spontaani kirjosiipikäpylintuhavainto oli oikein mukava yllätys.
Parin kilometrin etäisyydellä sijaitsee Luttojoen ylittävä riippusilta, jonka läheisyydessä sijaitseva parkkipaikka toimii yhtenä lähtöpisteenä Urho Kekkosen kansallispuiston reiteille. Hiukan enemmän sisämaassa sijaitsevat Oskarinkosken kolttakentät, mutta niihin tutustuminen saa jäädä seuraavaan kertaan.
Loppuilta kuluikin taas Mielikköjärvellä, jossa jälleen toivoin suopöllön näyttäytyvän. Ei näyttäytynyt, mutta ampuhaukkakoiras sentään vieraili. Nyt oli jo vähän enemmän taivaanvuohia ja liroja äänessä kuin viimeksi ja retken ainoaksi jäänyt jänkäkurppa kopisutteli useampaan otteeseen. Hienoa oli myös seurata lähes satapäisen törmäpääskyparven ruokailua. Joukossa oli myös ainakin kaksi haarapääskyä. Mukava oli tilhen ja tervapääskyjenkin ylilento.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.