Joskus koittaa sekin päivä kun näiden tuherrusten seassa olevat valokuvat heijastavat todellisuutta veitsenterävinä, vaarallisen värikylläisinä, sisällöltään edustavina ja kuvakulmiltaan täydellisinä. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä tänään. Nyt on tyytyminen hämärän räntäsateisessa maaliskuun myöhäisiltapäivässä tuotettuun pokkarimössöön, mutta varsinaisen aiheen loistoa tällaiset sekundääriset yksityiskohdat eivät himmennä nimeksikään.
Hanhihybridien pitäisi nuotiotarinoiden perusteella olla kovinkin runsaslukuisia, mutta kuten niin usein muutenkin, teoria ja käytäntö eivät tässäkään kohtaa. Monenlaisia värivikaisia, jopa aivan valkoisia (ei albiinoja) värimuunnoksia on Lounais-Hämeessä ja muuallakin tullut vastaan. Ansereilla tapaa useasti enemmän tai vähemmän vaaleita siipiä, kirjohanhilla vaaleat sävyt valuvat poskista kaulalle ja selkään saakka ja muuta vastaavaa. Viime syksynä sentään havaitsin Somerolla Pajulan pelloilla kanadanhanhiparvessa merihanhen ja kanadanhanhen risteymäpoikueen. Tämä on yksi harvoista aiemmin havaitsemistani hanhiristeymistä. Valitettavasti tästä tapaamisesta ei etäisyyden ja muutenkin huonojen olosuhteiden takia syntynyt minkäänlaisia dokumentteja.
Lauantaina 15.3.2025 LHLH:n WA-ryhmään tupsahti viesti kahdesta lyhytnokkahanhesta Jokioisten Lintupajussa. Lyhytnokkahanhia on Jokioisilla ollut tänä keväänäkin jo lukuisia, joten viesti ei tältä osin nostanut lähtöintoa juuri lainkaan. Sen sijaan maininta valkopäisestä todennäköisestä sekasikiöhanhesta aiheutti siirtymisen lähtöruutuun. Muita velvollisuuksia oli suorittamatta juuri sen verran, että epäilin myöhästyväni. Näin sitten lopulta kävikin eikä osoitetussa paikassa enää näkynyt hanhia lainkaan. Ainoa merkittävän kokoinen hanhilössi laidunsi Pohjanmaankulmantien puolella pahasti vastavalossa ja osittain peltotöyrään takana vailla minkäänlaista lähestymismahdollisuutta. Nuijaus, hylsyn haku, mähertämistä loistokkaimmillaan. Onneksi ei ollut tämän ihmeellisemmästä kyse.
Toinen tilaisuus avautui maanantaina 17.3.2025 täysin pyytämättä ja yllättäen. Ahkerasti paikallisia peltoja kiertävä harrastajatoveri Kauko Sippo soitti ja kertoi katselevansa parhaillaan valkopäistä hanhea Jokioisilla Pohjanmaankulmatien varrella. Kesken työpäivän en pelkästään väärän värisen hanhen takia tohtinut lähteä, joten taas ajauduttiin liukkaille jäille. Kun sitten juuri hiukan iltapäiväneljän jälkeen saavuin ilmoitettuun sijaintiin, paikalla ei näkynyt hanhen hanhea. Tuliko taas huti?
Olin saapuessani ajanut kolmen pienen hanhiparven ohi. Oli aiheellista palata takaisin samaa reittiä. Ensimmäisessä parvessa ei poikkeusyksilöä ollut. Eikä ollut toisessakaan, mutta kolmannen ohi ajaessani havaitsin silmäkulmassani jotain. Kävin lintutornin risteyksessä kääntymässä vain huomatakseni kolmannen parven häipyneen jonnekin ollessaan noin minuutin näkymättömissä. Jäljellä oli enää viisi hanhea. Suureksi riemukseni valkopäinen ihmehanhi oli näiden joukossa – vain poistuakseen kymmenen sekunnin kuluttua tulosuuntaani. Uusi u-käännös ja matka jatkui lintutornin alapuoliselle linja-autopysäkille, jonka alapuolella jokivarren pellolla laidunsi oletettavasti aiemmin kauempaa kadonnut parvi. Valkopäähanhi näytti suuntaavaan juuri tänne.
Pienen skannailun jälkeen valkopäinen hanhi löytyi ja kuin kruunuksi se tepasteli koko lössin eteen aivan kuin poseeratakseen pysäkin kuvaajille. Monikkomuodon käyttö on liioittelua, mutta siinä hanhi räntäsateessa kuitenkin tepsutteli edestakaisin ja antoi kuvata itseään vähän joka suunnasta. Ainoastaan kirkkaan oranssin väriset jalat pysyivät suurimman osan ajasta sängen kätköissä. Kiikarilla jalkojen värin pystyi kuitenkin linnun liikkuessa erottamaan erittäin hyvin.
Hanhen pään muoto on sirompi kuin anser-hanhilla ja väritys on tasaisempaa, brantamaista. Lintu on siis selkeästi enemmän hybridi kuin vain emojensa välillä. Hento nokan muoto sopii parhaiten valkoposkihanhelle ja niin se kuin ehkäpä kokokin sulkee käytännössä pois kanadan- ja merihanhen kumpanakaan vanhempana. Tämä yksilö on noin tundrahanhen kokoinen. Eksoottisempia vaihtoehtoja vanhemmiksi voisivat olla lumi- tai eskimohanhi, miksei tiibetinhanhikin. Toisen vanhemman on muodon ja koonkin perusteella likimain pakko olla Anser-sukuinen.
Metsähanhi ei juuri muiden kanssa risteydy. Ilmeisesti oman lajin edustajia on esiintymisalueella niin paljon, että tällaiseen ei ole tarvetta. Hybridisaatio on runsaimmillaan kun laji levittäytyy uusille alueille eikä oman lajin edustajia juuri löydy. Lyhytnokka- ja kiljuhanhien erittäin pienen määrän takia nämä ovat epätodennäköisiä vaihtoehtoja. Kun päättelyketjussa on päästy näin pitkälle, voidaan todeta, että lintu on todennäköisesti tundra- ja valkoposkihanhen risteymä ja on aika tutustua kirjallisuuteen ja etsiä verkosta risteymien kuvia.
Googlen käänteinen kuvahaku osasi ehdottaa vain heimotason taksonia eli totesi kuvan esittävän hanhea. Sen sijaan tundra- ja valkoposkihanhen risteymien kuvia löytyi kiitettäviä määriä. Useimmilla yksilöillä kaula oli valkoposkihanhimaisen yksivärisen musta, mutta joukossa oli myös kohdeyksilön kaltaisia jyrkästi kaksivärisiä kauloja. Naamassa suurimmalla osalla näkyi ruskeita laikkuja, joka täsmää myös hyvin käsiteltävän tapauksen kanssa. Nokan väritys on tummahko, joskin suurimmalla osalla nokassa on pinkin sävyinen laikku vähän lyhytnokkahanhen tapaisesti. Näin on tälläkin yksilöllä.
Ruumiinhöyhennys on varsin yksivärinen ja hartiahöyhenet kapeasti vaaleakärkiset tummalla subterminaalijuovalla. Pyrstö on brantamaisesti leveän tummakärkinen ja eroaa selkeästi harmaahanhien pyrstön kuvioinnista. Tämä erottuu parhaiten linnun lentäessä.
Kaikki edellä mainitut tuntomerkit sopivat ANSALB x BRALEU-hybridille, joten tuo on melko turvallista lukita varsinkin täällä Pohjois-Europassa, jossa tundrahanhi talvehtii samoilla alueilla paikallisen valkoposkihanhen pesimäkannan kanssa. Aina on olemassa pieni mahdollisuus sille, että Branta-osapuoli olisikin esim. kanadan- tai pikkukanadanhanhi, mutta varsinkin pikkukanadanhanhen mahdollisuus on niin hävivävän pieni, että se voitaneen hyvin mielin ohittaa. Mietitään muita mahdollisuuksia syvällisemmin mikäli esim. pukutuntomerkkien johdosta on syytä tarkentaa määritystä.
Sebastien Reeberin vesilintukirjassa korostetaan sorsalintujen hybridisaatioiden mahdollisuutta lähes kyllästymiseen saakka, mutta tässä tapauksessa erilaisten mahdollisuuksien kuvaamisesta oli paljon apua. On vallan hieno asia, että joku on perehtynyt aiheeseen noin syvällisesti ja vielä jakanut tietämystään perusteellisen teoksen muodossa. Enemmän eurooppalaisesta näkökulmasta kirjoitettu versio on ollut loppuunmyyty jo vuosikaudet, mutta amerikkalaista terminologiaa käyttävä kirja-alalaji on saatavana. Aion hankkia euroopanmallin, mikäli sellainen jossain kohtuullisella hinnalle myyntiin ilmestyy.
Ainakin nyt vallitsevien epäedullisten muutto-olosuhteiden ajan lintu viipynee jossain lähistöllä, joten on mahdollista, että se vielä tulee kuvattavaksi paremmissa olosuhteissa.
Lähetän erityiskiitokset erityishanhen ilmiantajille.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.