Reilu viikko sitten osallistuin Birdlife Suomen rariteettikomitean 50-vuotisjuhliin. Seminaaripäivän nimekkääseen esiintyjäjoukkoon kuuluivat irlantilainen kuvataiteilija Killian Mullarney, Norjan RK:n sihteeri ja samalla myös puheenjohtaja Tor A. Olsen sekä suomalainen petoasiantuntija Dick Forsman. Myös RK sai äänensä kuuluville puheenjohtaja Petri Lampilan ja Jani Vastamäen esitysten muodossa.
Tällä kerralla kuvaamiseen on käytetty ainakin viisi vuotta vanhaa Android-puhelinta, mutta dokumentaariseen toimintaan sellainenkin on aivan toimiva kapine. Jossain muista kuulleeni ajatuksen, ”ottamaton kuva on ikuisesti poissa”. Kuka tuon onkaan lausunut, on osannut varatutua myös tämän kirjoituksen syntymiseen.
Killian esiintyi kahteen otteeseen. Ensimmäisen esityksen aiheena oli määritystiedon kehitys viiden edellisen vuosikymmenen aikana. Esitys kattoi hieman pidemmänkin ajanjakson, sillä se alkoi jo Killianin lapsuudesta. Mielenkiintoinen kertomus kulki optiikan ja kirjallisuuden kehityksen kautta Lintuoppaan syntyhistoriaan ja siitä edelleen nykypäivään.
Toisen esityksen aiheena oli valokuvien rooli määrityksessä ja määrityskirjallisuudessakin. Lopullista ratkaisua asiaan ei saatu sillä niin piirroksille kuin valokuville löytyy paikkansa ainakin nyt nähtävissä olevassa lähitulevaisuudessa.
Koska linja-autoaikatauluista johtuen olin koko lailla ensimmäinen paikalle saapunut rivikansalainen, Dick ehti tulla aulaan juttelemaan mm. lapsuudessa Humppilassa viettämistään kesistä sekä alueen linnustosta. Esityksessään hän kertoi kattavasti idänmehiläishaukan määrittämisestä. Tai siis niin kattavasti kuin asiasta nykytiedon valossa vain pystyi kertomaan. Euroopassa määrittäminen on suoraviivaista, mutta esim. Omanissa ja mahdollisesti Israelissakin pakkaa sekoittavat hybridit ja Intian alalajit.
Tor A. Olsen kertoi Norjan harvinaisuustilanteesta. Kävi ilmi, että aivan 1960-luvun alkupuolelta lähtien Norjassa on havaittu vuosittain tasaisesti 4-5 maalle uutta lajia. Kaikkiaan Norjassa on vuoden 2025 alkuun mennessä havaittu hiukan yli 500 lintulajia. Muutaman lajiryhmän (mm. ulappalintuja, kirvisiä, kahlaajia ja uunilintuja) hän näytti esimerkkejä erilaisista harhautumismekanismeista.
En ole aiemmin osannut ajatella ”kaverimuuton” mahdollisuutta yhtenä jopa mannertenvälisen harhautumisen muotona. Tämä tarkoittaa sitä, että esim. Pohjoisamerikkalainen kahlaaja harhautuu ensin Venäjän pohjoisosiin ja sieltä edelleen Eurooppaan muiden ”oikeaa” muuttoreittiään seuraavien kahlaajien parvissa.
Norjan Atlantin rannikon saarilla havaitaan enemmän mm. kaukasian- ja burjatianuunilintuja kuin Suomessa. Tor esitti tähän syyksi, että niitä ei vain löydetä Suomesta, mutta että niitä täällä kuitenkin olisi runsaammin kuin toistaiseksi on havaittu. Näinhän asia tietenkin on sillä missään ei havaita aivan jokaista rariteettia, mutta melko maallikkona uskallan kuitenkin olla eri mieltä tästä teoriasta laajassa mitassa. Tämä on samalla myös sellainen asia, jossa olen oikein mielelläni väärässä. Kyse voi olla määritystiedon puutteesta tai siitä, että retkeily ei välttämättä ole kattavaa, mutta koska tilanne on aivan sama Ruotsissa, onko kyse sittenkään aivan pelkästään näistä?
Itäinen uunilintulaji on jo alun perin pohjoisen ja etelän sekoittaessaan ajautunut väärään suuntaan ja tehnyt muuttoa paljon pidemmälle kuin sen olisi tarvinnut oikeaan suuntaan lähtiessään. Se siis jatkanee menoa niin pitkälle kuin vain suinkin mahdollista eli käytännössä valtameren rantaan tai menehtymiseensä saakka. Tämä näkyy hyvin myös tavallisempien itäisten uunilintuharhailijoiden käytöksessä. Niitä löytyy Suomessa eniten Itämeren läntisistä ulkosaarista ja Pohjalahden rannikolta. Nekin siis pysähtyvät vasta kun eivät syystä tai toisesta pysty ylittämään edessään olevaa merta.
Jonkinlainen havainnoitsijatiheysbias saattaa noilla meren läheisyydessä sijaitsevissa perinteisesti hyviksi havaituissa paikoissa vallita, mutta onko se syy vai enneminkin seuraus? Onko sittenkin niin, että havainnoijat ovat siirtyneet noille hyville paikoille juuri sen takia, että niissä toisissa kohteissa rariteetit ovatkin rariteettien rariteetteja jos sitäkään? Jonkinlainen muna- ja kanailmiö tässä toki tapahtuu, mutta kyse ei minun mielestäni ole pelkästään siitä, etteikö sisämaassakin havainnoitsijoita olisi.
RK:n nykyinen puheenjohtaja Petri Lampila paitsi juonsi tilaisuuden, tarinoi johdannoksi komitean historiasta sen perustamisesta aina tähän päivään saakka. Myös paikalla olleet entiset ja nykyiset RK:n jäsenet saivat ansaitut aplodinsa. Jani Vastamäen tapahtuman päättänyt esitys puolestaan kertoi muun muassa nykyisistä määrityshaasteista ja DNA-perusteisen taksonomian aiheuttamista paineista joitain aiemmin tehtyjä päätöksiä kohtaan.
Tilaisuuden historiallisesta luonteesta huolimatta katse oli jo viimeistään päätösesityksen aikana käänetty vahvasti tulevaisuuteen.
Aivan lopuksi kaikki osallistujat kutsuttiin RK:n tulossa olevaan satavuotisjuhlaan.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.