Rääkkähaikara

Torstaina 25.7.2024 pamahti Lintutiedotukseen ilmoitus rääkkähaikarasta Nivalassa. Koska Nivala sijaitsee noin 450 kilometrin etäisydellä, kello oli jo 19:45 ja perjantaina pitäisi mennä vielä töihinkin, yhtälön ratkaiseminen vielä torstain aikana oli mahdotonta.

Kyse on sen verran kovan luokan rariteetista, että ne joille lähteminen oli mahdollista, lähtivät heti. Omalla kohdalla ohjelmassa oli voimien kerääminen sängyn pohjalla. Tämä siis runollisesti ilmaistuna sillä käytännössä lähes koko yö kului olohuoneen lattialla ja parvekkeella, koska lämpötila makuuhuoneessa oli helteiden myötä noussut yli 25 celsiusasteen.

Kesäloma oli alkamassa perjantaina ja olin joka tapauksessa saanut työt siihen malliin, että varsinaista tähdellistä tekemistä oli enää muutamaksi tunniksi. Aloitin seitsemältä, käytin muutaman saldotunnin ja poistuin lomille puolen päivän aikoihin.

Pikaisen pakkausoperaation ja ruokailun jälkeen alkoi matka kohti Nivalaa. Navigaattori näytti ajoajaksi noin viittä ja puolta tuntia, matkaksi 454 km. Asiaa ei ole syytä murehtia liikaa sillä sille ei juuri mitään ole tehtävissä. Etäisyys on tuo ja vaihtoehdot ovat joko ajaa se tai jättää rääkkähaikaran havaitseminen odottamaan seuraavaa kertaa.

Matkan aikana tuli haikarasta jokunen paikallaolopäivitys, mutta kun matkaa oli jäljellä alle 20 km, havaitsin viimeisimmän päivityksen kertovan linnun lentäneen näkymättömiin paikalta, jossa se oli viihtynyt torstai-illasta alkaen! Haapajärven ja Nivalan välillä ukkonenkin pauhasi luoden sarjakuvamaisen atmosfäärin, jossa salamat sinkoilevat niin mustista pilvistä maahan kuin sinne tänne yksittäisen autoilijan ympärillä. No mitään jossiteltavaa ei jäisi, sillä yhtään aiempi lähteminen ei olisi mahdollista ja matkalla pysähdyttiinkin vain liikennevaloihin. Tokihan mielessä silti pyöri, että jospa olisin aloittanut työt vaikka jo kuudelta, viideltä, …

Tietenkin tässä tilanteessa ajaisin paikalle jos otus jostain syystä sattuisi palaamaan. Kyseessähän ei ole kahlaaja, jota kerran lähdettyään tuskin enää tavataan. Pidisjärven uimarannalla olleilta paikallisilta harrastajilta sain hyviä ohjeita ja vihjeitä haikaran omatoimiseen etsimiseen. Päätin aloittaa Kälviäntien (tie no 28) Kalajoen ylittävän sillan ympäristöstä. Siellä näkyikin heti lentävä haikara. Valitettavasti jo heti sen kokoluokka sulki kohdelajin pois. Jonkin aikaa sillan lähistöllä pyörittyäni huomasin uuden tilapäivityksen: rääkkähaikara oli taas uimarannalla.

Ravia autolle ja kaasu pohjassa parin kilometrin päässä olevalle rannalle kuulemaan, että lintu oli taas lähtenyt. SUP-lautailija, jonka jo kertaalleen tapasinkin ennen ison tien sillalle lähtemistä oli pelästyttänyt linnun takaisin jostain Kalajoen rantapusikosta, mutta nyt se oli siis taas lähtenyt. Tällä kerralla suuntana oli alkuperäinen löytöpaikka Malisjoen varrella. Nyt oli selvää, että haikara on edelleen lähistöllä ja jollain todennäköisyydellä edelleen löydettävissä. Koska loma oli alkanut, pystyisin viipymään Nivalassa niin pitkään kuin tarpeen.

Erään paikallisen harrastajan sisko lähti Malisjoen varrella sijaitsevaan venesatamaan tiedustelemaan. Venesatama on siis sama, jossa jo aiemmin kävin ja josta suppailija vaikutti lähteneen. Muutaman minuutin odottelun ja tarkkailun jälkeen saapui tieto, että haikara näkyy venesatamasta! Taas mentiin.

Paikalle oli jo ehtinyt muutama paikallinen harrastaja kun uimarannan kolonna saapui. Rannalta kuului hätääntyneitä ”lähti, lähti!”-huutoja ja kolmas pettymyksen aalto valtasi mielen. Onneksi tuo hälytys oli täysin väärä, sillä sen taustalla oli oletus siitä, että suppari pelottaa linnun lentoon milloin tahansa. No ei suppari ollut vielä lähelläkään ja lintu kuulemma edelleen näkyvissä jossain.

Tuolla, tuolla, näkyy, näkyy… Täysin kelvotonta nuotitusta, jollaista ei pitäisi joutua kuulemaan saati suoltaa itse. Lypsämällä sain selville, onko otus vastarannalla vai venesataman puolella. Sitten kuului juttua kuolleesta oksasta, jollaista en kuitenkaan onnistunut havaitsemaan, koska etsin sitä aivan liian kaukaa ja se oli hiukan katveessakin. Kun lopulta onnistuin oksan löytämään, sen lähellä ei näkynyt mitään lintuja. Pari telkkää sentään polski jossain kauempana. Tässä vaiheessa joku kertoi, että haikara ei ehkä näykään katselupaikastani. Rantatörmällä ei liiemmin tarkkailupaikkoja ollut, joten ei auttanut kuin jostain raoista kurkkia. Lopulta oikea paikka löytyi, mutta eihän se ollut lähelläkään sitä nuotitettua oksaa vaan noin puolivälissä. Kyseisen oksan suunnassa se toki oli. Lopultakin havainto!

Siirryin rannassa sijaitsevan saunalautan kannelle, jonne kyltin mukaan asiattomilla ei ole asiaa. No nyt minulla kuitenkin oli. Pääsin katselemaan lainaputkella haikaraa minuutin verran noin 50 metrin etäisyydeltä. Hienosti näkyi! Kuvaaminen osoittautui liki mahdottomaksi väkipaljouden ja linnun kähmyilyn ansiosta. Tai ei se oikeastaan kähmy ollut, mutta edessä vain yksinkertaisesti oli liian paljon kaislaa ja muuta rantakasvustoa automaattitarkennuksen toiminnan kannalta. Saunalautalta, sen katolta tai vastarannalta kuvaaminen olisi mahdollisesti onnistunutkin.

Ihmisiä saapui koko ajan lisää ja rajallisessa tilassa totesin tässä vaiheessa parhaaksi lähteä eliskahveille tiedustelemalleni huoltoasemalle, jossa sattuikin jo olemaan pari niin ikään paikalta jo poistunutta kokkolalaista lintuharrastajaa, joiden kanssa piti munkinmutustelun lomassa muutama sananen vaihtaa. Jäljellä oli enää kotimatka eikä se tuntunut juurikaan lyhyemmältä kuin menomatkakaan.

Artikkelikuva ei ole oma! Sen on ottanut Mark S Jobling, joka sallii kuvan käyttämisen CC BY 3.0-lisenssillä. Alkuperäinen kuva löytyy osoitteesta https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/ba/090504-squacco-heron-at-KAlloni-salt-pans.jpg